Artikkeli on julkaistu alun perin Eetin blogissa.

Tuore ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka on väläyttänyt korkotukiluottojen paluuta yhdeksi Suomen kehitysyhteistyön instrumenteista. Korkotukiluotot hylättiin viime hallituskaudella niiden kyseenalaisen toimivuuden vuoksi. Eikä suotta.

Korkotukiluotot ovat yksi vientitukien muoto, joita Suomessa tarjoaa vientiluottolaitos Finnvera. Käytännössä korkotukiluotto tarkoittaa, että vientiluottolaitos voi antaa kehittyvälle maalle korotonta lainaa jonkin suomalaisyrityksen luotsaaman projektin rahoittamiseksi. Lainan korko maksetaan Suomen kehitysyhteistyöbudjetista.

Tuella pyritään vähentämään suomalaisyritysten riskiä toimia epävakaissa maissa. Korkotukiluottoja ei kuitenkaan myönnetä lainkaan kaikkein köyhimpien (LDC) eikä korkeasti velkaantuneiden (HIPC) maiden kanssa tehtävälle liiketoiminnalle.

Yksi korkotukiluottojen keskeisin ongelma on avoimuuden puute. Toistaiseksi korkotukiluotoilla rahoitetuista projekteista on saatavilla hyvin vähän tietoa julkisesti. Vientiluottolaitoksia on moitittu suljettujen ovien takana toimimisesta, ja useimmissa tapauksissa vedotaan liikesalaisuuden kunnioittamiseen.

Jos kyse on kuitenkin julkisten varojen mahdollistamasta liiketoiminnasta, jonka tavoitteena on lisäksi saada aikaan "kehitystä" kumppanimaassa, on kyseenalaista, ettei näitä projekteja paina samat avoimuuden periaatteet kuin muuta kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyössä avoimuutta ja tuloksellisuutta on toitotettu vuosikaudet. Korkotukiluotolla rahoitettuja projekteja ei ole kuitenkaan tapana evaluoida kehitysyhteistyölle tutuin kriteerein, eikä projekteille välttämättä aseteta lainkaan selviä kehitystavoitteita. Voiko tällaisen toiminnan olettaa vähentävän köyhyyttä tai tuottavan sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävää kehitystä – tavoitteita, joihin Suomikin on kansainvälisesti sitoutunut?

"Vastaavatko korkotukiluotoilla rahoitetut projektit lopulta enemmän kehitys- vai kauppapoliittisia tavoitteitamme?"

Toisena voitaneen mainita korkotukiluottojen vähemmän loistokas historia. Vuonna 2012 Ulkoministeriön teettämässä evaluaatiossa ehdotetaan korkotukiluototuksen lopettamista juuri heikkojen kehitysvaikutusten vuoksi. Raportissa arvioiduista osa-alueista "[avun] tuloksellisuus sai korkeimmat pisteet, tehokkuus arvioitiin hieman epätyydyttäväksi ja tarkoituksenmukaisuus, vaikutus ja kestävyys sekä suomalainen lisäarvo epätyydyttäviksi." Tämän vuoksi "Suomen pitäisi harkita vakavasti siirtymistä tuloksellisempaan välineeseen" ja näin jättää korkotukiluotto kokonaan historiaan, raportissa todetaan.

Syytä on muistuttaa myös muutamia vuosia sitten tehdystä Eurodadin tutkimuksesta, jonka mukaan 80 prosenttia kehittyvien maiden velkaongelmista johtuu juuri vientiluotoista. Siis siitä, että vauraampia maita rohkaistaan vientiluottojen avulla viemään tuotteitaan ja hankkeitaan kehittyviin maihin, jotka puolestaan ottavat lainaa näiden bisnesten maksamiseen, ja jotka eivät lopulta kykene näiden lainojen takaisinmaksuun.

Kolmanneksi, vastaavatko korkotukiluotoilla rahoitetut projektit lopulta enemmän kehitys- vai kauppapoliittisia tavoitteitamme? Korkotukiluotot ovat menneiltä vuosikymmeniltä tuttua sidottua apua: lainan ns. kotimaisuusaste on Ulkoministeriön mukaan oltava 30–50 prosenttia, ja projektien oletetaan edistävän suomalaisia intressejä.

Sidotun avun on useaan otteeseen todettu olevan kuitenkin tehoton kehitysyhteistyön muoto. Yhteistyön kustannukset monesti nousevat kilpailun puutteen vuoksi ja samalla unohtuu kohdemaan todelliset tarpeet, jotka eivät välttämättä vastaa sitä, mitä vientiyrityksellä on tarjota.

Oliko tämä tosiaan se instrumentti, johon kannattaa nyt kehitysyhteistyövaroja leikattaessa satsata?

Kirjoittaja on korkeakouluharjoittelija Eettisen kaupan puolesta ry:ssä.