Mikrolainat eivät aina vähennä köyhyyttä

15.01.2013
Salla Matilainen
(Kuva: Tjook / Flickr.com / cc 2.0)(Kuva: Tjook / Flickr.com / cc 2.0)

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa pääkirjoitussivulla 14.12.2012.

Mikrolainoja on vuosia suitsutettu kehitysavun kiistattomina kuninkaina. Idea on yksinkertainen: köyhille annetaan pieniä lainoja, joiden avulla he voivat perustaa pieniä yrityksiä ja nostaa itsensä köyhyydestä.

Mikrolainoittajista tunnetuin, bangladeshilainen Grameen Bank, on jakanut mikrolainoja kahdeksan miljardin dollarin arvosta, ja vastaavia ohjelmia on nykyisin lähes kaikissa kehittyvissä maissa. Onko laina kuitenkaan paras tie ulos köyhyydestä?

Arviolta 150 miljoonalla köyhällä on mikrolainaa. Ulkopuoliselta lainoittajalta saadut varat voivat johtaa monenlaisiin ongelmiin. Ryhmän jäsenet joutuvat toimimaan toistensa takaajina, jolloin yhden menetys on kaikkien menetys. Rahoittaja voi mennä konkurssiin, jolloin ryhmä menettää kaikki säästönsä.

Rahoittajapankki voi myös vaatia kallista vakuutusta lainaa vastaan, mikä sulkee pois kaikkein köyhimmät lainanhakijat, joita varten koko toiminta on suunniteltu.

Mikrolainojen lyhentäminen saattaa alkaa jopa viikko lainan saamisen jälkeen, vaikka suuryritystenkin maailmassa tiedetään, ettei mikään yritys tai tuotantolaitos voi aloittaa lyhennyksiä näin lyhyessä ajassa. Tahti on monelle köyhälle liian nopea, ja monet joutuvat ottamaan uusia lainoja maksaakseen vanhat pois.

Myös korot hipovat usein taivaita: tavallisessa pankissa luotosta maksetaan noin 12–13 prosentin korkoa, mutta mikrolainoissa korot ovat kaikkea 20:n ja jopa yli sadan prosentin välillä. Lainaehtojen tiukkuus ajaa monet velkakierteeseen jääneet kriisiin pankkien kahmiessa suurimmat voitot.

Vuonna 2007 ryhmä bangladeshilaisia taloustieteilijöitä tutki mikrolainojen vaikutuksia yli 2 500 lainansaajan parissa. Useimpien varat eivät olleet lisääntyneet – noin kolmanneksen varallisuus oli sitä vastoin vähentynyt. Myös terveydessä ja ravitsemuksessa oli puutteita. Koulun aloittaneet lapset olivat usein lopettaneet sen kesken. Syynä olivat viikoittaiset lyhennykset, joihin perheet laittoivat kaikki varansa.

Kyse ei ole siitä, että mikrolainat olisivat huono idea. Kehitys on ihmisten valinnanvapauden lisäämistä. Emme kuitenkaan useinkaan kuule tarinoita niistä lainansaajista, joita lainat eivät ole auttaneet. Mikroluototusta on myyty rahoittajille menestystarinoiden, ei niinkään tieteellisen todistusaineiston voimin.

Tansania on yksi niistä maista, joissa etenkin naisille suunnattua taloudellista tukea on yhä enemmän ja naisyrittäjyys on yleistynyt erityisesti kaupungeissa.

Maaseudulla tilanne on haastavampi, sillä lainoittajat eivät usein toimi syrjäisillä seuduilla. Patriarkaalisessa järjestelmässä moni nainen ei voi ottaa lainaa vastaan, koska miespuoliset sukulaiset eivät anna siihen lupaa.

Tästä huolimatta pienyrittäjyys on lisääntymässä ja monet tansanialaisnaiset ovat mukana säästölainaryhmissä. Tämä mikrolainoista jalostettu kehitysyhteistyön muoto on yleistynyt viime vuosina. Säästöryhmissä arvioidaan olevan jo 4,6 miljoonaa ihmistä yli 50 maassa, ja tulokset ovat hyviä.

Mikrolainojen ja säästöryhmien suurin ero on se, että mikrolainoihin pääoma tulee ulkopuolelta, kun taas säästöryhmissä ihmiset säästävät omista rahoistaan. Ero on pieni mutta merkittävä.

Säästöryhmät pohjaavat ajatukseen, että kaikista köyhimmät tarvitsevat pienlainoittamisen sijaan pikemminkin säästöjä. Kehitysinnovaatioita tutkivan Innovation for Poverty Action -järjestön mukaan köyhissä oloissa pienetkin säästöt parantavat nopeasti toimeentuloa ja yritystoiminnan kannattavuutta. Säästöjen turvin perhekunnat voivat varautua yllättäviin menoihin.

Monen asiantuntijan mukaan säästöryhmät edustavat kestävää kehitystä, sillä ryhmien jäsenet eivät ole ulkopuolisen avun varassa.

Säästöryhmät toimivat osuuspankkien lailla. Muutaman kymmenen ihmisen ryhmä panee säästönsä yhteen, ja jokainen voi lainata rahastosta pieniä summia 5–10 prosentin kuukausikorolla. Vuoden päätteeksi korkotuotot jaetaan osallistujien kesken. Korot päätyvät näin suuryritysten sijaan jäsenten omiin taskuihin. Säästöryhmiin liittyy aina olennaisena osana säästämiseen ja ammattiin valmistavaa koulutusta.

Suomen Lähetysseuran kumppani TCRS on perustanut säästölainaryhmiä Tansaniassa, Morogoron läänin Lundin kylässä. Ryhmissä naiset suunnittelevat yhdessä, miten yhteiset varat käytetään. Tuotoilla maksetaan lasten koulumaksut, ostetaan ruokaa ja kasvatetaan yritystoimintaa.

Tansanialaisen naisjärjestön TGNP:n toiminnanjohtaja Usu Mallya pitää naisyrittäjyyttä tärkeänä osana naisten toimeentulon kehittämistä. Hän kuitenkin muistuttaa kolikon toisesta puolesta: sen sijaan, että hallitusta vaadittaisiin kehittämään yhteiskunnan julkisia palveluita ja turvaverkkoja, vastuu toimeentulosta sysätään köyhien niskaan.

Mistä köyhyyden vähentämisessä siis on todella kyse: yksilöiden voimaannuttamisesta vai sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden vahvistamisesta, jotka tukevat kaikkien mahdollisuuksien lisääntymistä?

Parhaimmassa tapauksessa kehitysyhteistyö pureutuu molempiin samanaikaisesti: köyhyyden vähentämiseksi tarvitaan sekä valtion panostusta julkisiin palveluihin että pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Yritykset luovat pysyvää työtä, joka tuo tekijöilleen säännöllisiä tuloja ja kerryttää valtioiden verotuloja. Verotuloilla voidaan puolestaan parantaa julkisia palveluja.

Mikrolainojen ja säästöryhmien välinen pieni ero voi määrittää niin köyhien itsensä kuin kehitysyhteistyönkin tulevaisuuden. On aika pohtia, keitä valjastamme kehityksen vetojuhdiksi ja miten.

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyötiedottaja.