(Kuva: falasteenyia / Flickr.com / cc 2.0)

Kuulun sinne. Minulla on monia muistoja. Synnyin, kuten jokainen on syntynyt.
Minulla on äiti, talo jossa on monia ikkunoita, veljiä, ystäviä, ja vankiselli
vetoisalla ikkunalla! Minulla on lokkien nappaama aalto, oma panoramani.
Minulla on kostea niitty. Sanojeni syvässä horisontissa, minulla on kuu,
linnun ravintoa, ja kuolematon oliivipuu.
Olen asunut tässä maassa kauan ennen kuin miekat käänsivät ihmisen saalistamaan.
Minä kuulun sinne. Kun taivas suree äitiänsä, palautan taivaan
hänen äidilleen.
Ja huudan, jotta takaisinpalaava pilvi voisi kantaa kyyneleeni.
Rikkoakseni sääntöjä, olen oppinut kaikki veren oikeudenkäyntiin
tarvittavat sanat.
Olen oppinut ja hajoittanut kaikki sanat piirtääkseni niistä
yhden sanan: Koti.

Mahmoud Darwish (1941-2008)

Näin kirjoittaa palestiinalaisten kansallisrunoilija Mahmoud Darwish juurettomuuden tunteestaan ja kaipuustaan kotimaahan. Darwishia pidetään palestiinalaisten tuntojen ilmaisijana, joka on onnistunut tiivistämään runoihinsa muun muassa kansansa vuonna 1948 kohtaaman katastrofin, Nakban, seurauksena syntyneen tuskan ja kodittomuuden.

Nakba on palestiinalaisten tapa puhua Israelin perustamisesta ja niistä seurauksista, joita sillä heille oli.  Vuoden 1948 etnisten puhdistusten aikana israelilaiset joukot tuhosivat kaiken kaikkiaan 531 palestiinalaiskylää ja 11 urbaania asutuskeskusta.  750 000 palestiinalaista joutui jättämään kotiseutunsa.  Puolet alueen alkuperäisistä asukkaista ja yhtä suuri osuus palestiinalaisten asutuskeskuksista joutui etnisen puhdistuksen kohteeksi muutaman kuukauden pituisen ajanjakson aikana.

Israelissa vuoden 1948 tapahtumista puhutaan Israelin itsenäistymissotana. Tapahtumien kulku on totuttu esittämään siten, että Israel tulee kuvatuksi ympäröivien arabimaiden vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneena valtiona, joka oikeutetusti puolusti omaa olemassaoloaan. Israelin virallisesta kertomuksesta jää puuttumaan muun muassa tieto siitä, että kun sota alkoi vuoden 1948 toukokuussa, olivat israelilaiset puolisotilaalliset joukot toimeenpanneet palestiinalaisten etnistä puhdistusta jo useita kuukausia.

Nykyään yli neljä ja puoli miljoonaa palestiinalaista elää pakolaisina ympäri maailmaa, ilman oikeutta palata kotimaahansa. Suurin osa pakolaisista elää Länsirannalla ja Gazassa tai ympäröivissä valtioissa, kuten Jordaniassa ja Libanonissa. YK myönsi pakolaisille oikeuden paluuseen jo vuonna 1948, mutta Israel ei ole edelleenkään suostunut päätöksen toimeenpanoon.

Kaikki palestiinalaiset eivät kuitenkaan lähteneet kotiseuduiltaan vuoden 1948 tapahtumien yhteydessä. Tällä hetkellä Israelin alueella asuu noin miljoona palestiinalaista, joilla on Israelin kansalaisuus. He muodostavat noin viidenneksen Israelin väestöstä.

Israelin valtion virallisessa retoriikassa palestiinalaisvähemmistöstä puhutaan Israelin arabeina ja sanaa palestiinalainen vältetään systemaattisesti. Israelin virallisessa diskurssissa arabit nähdään "demografisena uhkana", jonka prosentuaalisen osuuden valtion väestöstä pelätään kasvavan. Sanavalinnat ja puhetavat kuvaistavat valtion ongelmallista suhdetta sekä Israelissa että sen ulkopuolella eläviin palestiinalaisiin ja heidän kansalliseen identiteettiinsä.

Kielletty ja unohdettu etninen puhdistus

Nakbasta (arab. katastrofi) puhuminen ei sovi yhteen sen virallisen tulkinnan kanssa, joka Israelin valtiolla on valtion perustamisesta. Yli 60 vuotta Israelin valtion perustamisen jälkeen Nakba on edelleen tabu, eikä kriittistä keskustelua valtion syntyhistoriasta juuri suvaita. Tämän on saanut kouriintuntuvasti kokea etnistä puhdistusta tutkinut israelilainen historioitsija Ilan Pappé. Tutkimustensa takia Pappé joutui sekä akateemisen että henkilökohtaisen uhkailun kohteeksi ja päätti lopulta oman ja perheensä turvallisuuden vuoksi muuttaa Israelista.

Israelissa alueen entiset asukkaat on haluttu kaikin mahdollisin tavoin unohtaa. Tapoja, joilla historiaa on pyritty unohtamaan, on tutkinut muun muassa israelilainen sosiologi Uri Ram. Ramin mukaan Nakban jälkeen entisiä palestiinalaiskyliä perustettiin uudelleen juutalaiskylinä, jolloin asutuskeskusten nimistö on muutettiin hepreankieliseksi. Osa palestiinalaiskylistä tuhottiin, ja osan päälle istutettiin metsää, jotta kylän rauniot jäisivät piiloon. Kyliä tuhoamalla varmistettiin ettei pakolaisille jäisi paikkaa jonne palata. Samalla alueen palestiinalainen historia saatiin häivytettyä uuden valtion asukkaiden ja heidän jälkeläistensä muistoista ja mielistä.

Nakbasta puhumista on haluttu estää muun muassa lainsäädännön keinoin. Vuonna 2011 Israelissa tuli voimaan niin sanottu nakba-laki. Laki kieltää julkisia järjestöjä, jotka saavat valtion tukea, puhumasta nakbasta julkisesti rahoituksen menettämisen uhalla. Vuoden 1948 tapahtumia ei kuitenkaan unohdeta helposti, ja ironista kyllä, lain voimaantulon on arvioitu jopa lisänneen puhetta ja tietoisuutta vuoden -48 tapahtumista Israelissa.

Ajatus paluusta ei kuole

Vaikka YK:n resoluution 194 myöntämää paluuoikeutta ei ole toimeenpantu, ajatus paluusta elää yhä edelleen vahvana palestiinalaispakolaisten keskuudessa.  Monet pakolaiset ovat säästäneet vanhojen kotiensa avaimet merkkinä siitä, että he eivät tule unohtamaan omia juuriaan; he eivät aio unohtaa palestiinalaisuuttaan ja vanhoja kotiseutujaan. He muistavat ja pitävät huolen siitä, että myös heidän jälkeensä tulevat sukupolvet muistavat. Avain onkin muodostunut pakolaisten paluun symboliksi.

Shatilan pakolaisleirillä eteläisessä Beirutissa ajatus paluusta näkyy ja konkretisoituu monin tavoin. Koko ikänsä pakolaisleirillä asuneet nuoret kertovat kodikseen Jaffan, Haifan, Akkan tai jonkin muun nykyisessä Israelissa sijaitsevan kylän. Puhe kotiseudusta on paikoitellen niin elävää, että ulkopuolisen kuuntelijan voi olla vaikea käsittää, että muistot paikoista, joihin puheessa viitataan, perustuvat jo edesmenneiltä isovanhemmilta kuultuihin kertomuksiin, ei puhujien henkilökohtaisiin kokemuksiin. Palestiinassa sijaitsevat juuret elävät nuorissa niin vahvoina, että he mieltävät kodiksi paikan, jossa heillä ole ollut mahdollisuutta edes vierailla.

Shatilan palestiinalaispakolaiset ovat syntyneet ja kasvaneet Libanonissa, ilman kansalaisuutta ja sen takaamia kansalaisoikeuksia. Olosuhteet pakolaisleirillä ovat surkeat ja tulevaisuuden näkymät huonot. Palestiinalaisilla ei ole oikeutta periä vanhempiensa asuntoja, koulutusmahdollisuudet ovat olemattomat,  ammatinharjoittamisoikeudet rajatut, eikä oikeutta osallistua synnyinmaan päätöksentekoon ole. Lisäksi Libanonin sotien täyttämä lähihistoria näkyy pakolaisten elämässä traumaattisina sotakokemuksina ja näistä kumpuavina mielenterveysongelmina.

Terveydenhoito ja lasten koulunkäynti pakolaisleirillä on pitkälti avustustyötä tekevien kansainvälisten organisaatioiden varassa. Kodit ovat ahtaita ja etenkin talven sadekaudella asunnot ovat kylmiä ja kosteita.  Vesijohtovesi on suolaista ja juomakelvotonta ja kehnosti rakennetuissa taloissa on terveydelle haitallisia sisäilmaongelmia. Sähköt toimivat sattumanvaraisesti, välillä muutaman tunnin vuorokaudessa, toisinaan pidempään ja joskus ei sitäkään.

Huonoista olosuhteista huolimatta  useat pakolaiset haikailevat Libanonin kansalaisuuden ja sitä kautta saatavien kansalaisoikeuksien sijaan paluusta Palestiinaan. Israelin ensimmäisen pääministerin ja Israel Defense Forcesin perustajan David Ben-Gurionin lausahdus "vanhat tulevat kuolemaan ja nuoret unohtavat" ei ole siis toteutunut.

Nakba, pakolaisuus ja ajatus paluusta elävät yhä vahvoina ja muodostavat merkittävän osan palestiinalaispakolaisten kansallisessa identiteetissä. Tästä kertoo myös palestiinalaispakolaisen selkään tatuoitu suuri Palestiinan kartta, käsivarteen tatuoitu paluun symboli Handala ja väliaikaisiksi koettavien kotien katoille ripustetut Palestiinan liput, sekä leirin kapeiden kujien seinämille liisteröidyt lukuisat poliittiset julisteet.

Valtion perustaminen ei ratkaise pakolaiskysymystä

Puhuttaessa Palestiinasta viitataan termillä tavanomaisesti nykyisiin palestiinalaisalueisiin, Länsirantaan ja Gazaan. Libanonissa elävien palestiinalaisten puheessa Palestiina tarkoittaa kuitenkin koko historiallista Palestiinaa. Käsitys siitä kenelle nykyisin Israelin hallitsema alue kuuluu ei rajaudu vain palestiinalaispakolaisille:  esimerkiksi Beirutin turistikartaan Libanonin eteläiseksi rajanaapuriksi on merkitty Palestiina, ei suinkaan Israel.

Vuoden 2011 tammikuussa julkisuuteen tulleista Palestine Papers -asiakirjoista kävi ilmi, että Palestiinalaishallinnon (PA) edustajat olivat tarjoutuneet tekemään huomattavia myönnytyksiä Israelin kanssa käydyissä rauhanneuvotteluissa, muun muassa luopumaan pakolaisten paluuoikeudesta. Tämä oli kova isku pakolaisille, jotka muodostavat enemmistön kaikista palestiinalaisista.

Pelkkä Palestiinan valtion perustaminen sinänsä ei ratkaise tilannetta kuin palestiinalaisten vähemmistön näkökulmasta. Huonoimmillaan keskustelun keskittäminen liiaksi vain valtion perustamisen ympärille johtaa tilanteeseen, joka jättää valtaosan nakban uhreista täysin huomiotta.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Libero-aikakauslehden numerossa 2/2012. Tilaa lehti täältä.