Globaalien kestävän kehityksen tavoitteiden hyväksyminen YK:n yleiskokouksessa syyskuussa oli vuoden tapaus kehitysyhteistyön ja ulkopolitiikan ammattilaisten piirissä. Järjestöjen, poliitikkojen ja virkamiesten kolmen vuoden ajan harrastama lobbaus on ohi, ja nyt maailmalla on visio siitä, millä tolalla asioiden pitäisi olla vuonna 2030.

Tiivistäen maailma pyrkii nyt siihen, että kaikilla maapallon ihmisillä olisi elämän perusedellytykset kunnossa mutta siten, ettei ympäristön kantokyky ylittyisi.

Maailma kääntyisi päälaelleen muutoksen myötä, mutta tavoitepatteriston hyväksyminen ei silti noussut syksyn kuumimmaksi uutiseksi suurelle yleisölle. Isot mediat kyllä nostivat asian esiin, mutta siihen se sitten jäikin. Voisi veikata, että edes Suomessa suurin osa ihmisistä ei ole kuullutkaan tavoitteista.

Jos tavoitelistan – 17 päätavoitteita, joilla on yhteensä 169 alatavoitteita – onnistuu käymään läpi uuvahtamatta, huomaa, ettei sen puuttuminen parrasvaloista ole ihme. Listaan on vaikea tarttua ja sen merkitystä on vaikea ymmärtää, jos ei ole kansainvälisen diplomatian tai kehitysyhteistyön ammattilainen. Osa tavoitteista on täysin epärealistisia, vaikka niitä tarkastelisi miten optimistisesti, esimerkkinä vaikkapa tavoite 4.5: "Poistetaan vuoteen 2030 mennessä sukupuolierot koulutuksessa ja varmistetaan pääsy kaikille koulutustasoille ja ammatilliseen koulutukseen haavoittuville, mukaan lukien vammaisille, alkuperäiskansoille ja haavoittuvissa tilanteissa oleville lapsille."

"Kuvitteleeko joku oikeasti, että nämä toteutetaan, ja vielä 15 vuodessa?"

Osa taas on niin abstrakteja tai sekavia, että ne tuntuvat merkityksettömiltä, esimerkiksi tavoite 1b: "Luodaan kansallisella, alueellisella ja kansainvälisellä tasolla vankkoja poliittisia viitekehyksiä, jotka perustuvat köyhiä suosiviin ja sukupuolisensitiivisiin kehitysstrategioihin, jotta voitaisiin tukea nopeita investointeja köyhyyden poistamiseen."

Hämmennystä lisää se, että monet alan ammattilaiset suhtautuvat listaan varsin kritiikittömästi. Monet haastattelemani asiantuntijat tuntuivat pitävän tärkeimpänä sitä, että lista on saatu sovittua ja että se sisältää suurin piirtein kaikki kestävään kehitykseen liitettävissä olevat mahdolliset näkökulmat.

Maallikolle ensimmäinen kysymys taas on: mitä hyötyä tästä on? Kuvitteleeko joku oikeasti, että nämä toteutetaan, ja vielä 15 vuodessa? Hyvä, jos 1 500:ssa.

Tavoitteille on kuitenkin annettava armoa. Maailmassa yritetään selvitä tällä hetkellä niin pakolais-, ilmasto- kuin talouskriiseistäkin. Suurvallat eivät tunnu olevan yksimielisiä enää mistään. Sitä taustaa vasten on ihme, että maat ovat onnistuneet yhdessä allekirjoittamaan listan, joka muun muassa vaatii eriarvoisuuden vähentämistä ja naisten aseman parantamista – asioita, joista jopa Suomen kaltaisen maan sisällä ollaan eri mieltä.

Jos ei muuta, tavoitelista antaa ainakin välineen, jonka avulla maailman johtajilta voidaan vaatia parempaa maailmaa. Esimerkiksi seuraavan kerran, kun joku neropatti väittää, että tuloerot ovat ihan okei, voidaan kaivaa esiin tavoite 10 ja sen vaatimus köyhimmän kansanosan tulojen lisäämisestä.

Ongelmana on silti, että tavoitteiden toteutus uhkaa jäädä kehitysyhteistyöpiirien puuhasteluksi, kuten ulkopoliittisen instituutin tutkija Tito Gronow maailma.netin haastattelussa pelkää. Sillä keinolla ei maailmaa muuteta – vallankumoukset harvoin tapahtuvat näkymättömästi.