Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Kulttuurivihkot-lehdessä. Tilaa lehti täältä.

Tuore tietokirja Äärioikeisto Suomessa esittelee syitä sille, miksi islamin vastustaminen ja monikulttuurisuuden kritisoiminen ovat viime aikoina saaneet yhteiskunnallisessa keskustelussa niin suuren jalansijan. Kirjan kirjoittajat Li Andersson ja Dan Koivulaakso sanovat, että Suomen äärioikeisto on onnistunut määrätietoisessa pyrkimyksessään päästä määrittelemään keskustelunavaukset.

"Maassa maan tavalla." "Maahanmuutosta on keskusteltava." Nämä sitaatit ovat valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen (SDP) ja pääministeri Jyrki Kataisen (KOK) kommentteja viime vuosien aikana käytyyn maahanmuuttokeskusteluun. Maahanmuutosta ja sen ongelmista, monikulttuurisuudesta ja etenkin islaminuskosta onkin keskusteltu viime vuosina enemmän kuin koskaan. Suomalaista yhteiskuntaa koettelevat kuitenkin ensisijaisesti talouskriisi, heikentyvä huoltosuhde ja kasvavat tuloerot – miksi siis keskeisenä puheenaiheena on maahanmuutto? Entä kuka keskustelua johdattelee ja miksi?

Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson marraskuun alussa julkaistu tietokirja Äärioikeisto Suomessa koettaa antaa vastauksen näihin kysymyksiin. Kirja analysoi rasismin historiallista muutosta ja Suomen äärioikeistoa osana eurooppalaista liikehdintää sekä erittelee äärioikeiston vaikutusvaltaa julkisessa keskustelussa ja puoluepolitiikassa.

Metapoliittinen työ

Se, miksi nykyisin kaikilla – ministereitä myöten – on oltava painava mielipiteensä Suomen maahanmuuttopolitiikasta, liittyy äärioikeiston määrätietoiseen toimintaan, kirjan tekijät esittävät. Suomen äärioikeisto on tehnyt metapoliittista eli virallisen poliittisen järjestelmän ulkopuolista työtä saadakseen viestinsä läpi.

Mallia on haettu muualta Euroopasta. Etenkin Ranskassa perustettu, 1960-luvulta lähtien toiminut oikeistoradikaali ajatushautomo GRECE (Groupement de recherche et d'études pour la civilisation européenne, "eurooppalaisen sivilisaation tutkimusryhmä") on tehnyt metapoliittista työtä Ranskan oikeiston uskottavuuden lisäämiseksi. Ajatushautomon tavoitteena oli saavuttaa yhteiskunnassa kulttuurinen hegemonia eli saada oikeiston käsiin ideologista valtaa, jonka avulla saatettiin määritellä ajan henki tai ihmisten perusarvot. Juuri kielenkäytön manipuloiminen oli tärkeä työkalu tavoitteen saavuttamiseksi.

Myös Suomen äärioikeisto on onnistunut tekemään retorisen täyskäännöksen. Etenkin kansallismielinen Suomen Sisu on määrätietoisesti harjoittanut tietynlaista kielipoliittista peliä: keskustelijat ovat siirtyneet vanhanaikaisesta "roturealismista" "maahanmuuttokriittisyyteen", ja vaivihkaa sisulaiset ovat saaneet vakiinnutettua omia termejään myös julkiseen keskusteluun.

Hyvä esimerkki tästä on se, että vielä muutama vuosi sitten äärioikeiston kehittelemää termiä "maahanmuuttokriittisyys" käytettiin julkisissa viestimissä lainausmerkeissä, mutta nykyisin toimittajat ovat omaksuneet termin osaksi päivittäistä kielenkäyttöä. Äärioikeiston uudissanasto on siis vakiintunut päivittäisen julkisen keskustelun vakiosanastoksi huomaamatta. Muita esimerkkejä äärioikeiston keksimistä uudissanoista ovat islamofiili (islamin rakastaja), mokuttaminen (monikulttuurisuuden puolesta puhuminen) ja hyysäri (oletettu kaiken suvaitsija).

Entistä hienovaraisempaa rasismia

"Perinteinen" äärioikeisto käsitetään kansallismieliseksi ja tyypillisesti antisemitistiseksi liikkeeksi, joka usein tukeutuu biologiseen rasismiin ja korostaa rotujen välistä eriarvoisuutta. 1990-luvulla Suomen natsiskiniliikkeet olivat avoimen rasistisia, melko pienimuotoisia järjestöjä. 2000-luvulla tämän perinteisen äärioikeiston rinnalla on aktivoitunut laaja islaminvastainen, eurooppalainen liike, joka näkee islamin ja lännen yhteentörmäyksen vääjäämättömänä, ellei islamismin leviämistä estetä.

Vielä 1990-luvulla äärioikeistolaiset puhuivat kansojen välisistä biologisista eroista ja "roduista", mutta nykyisin käytetään hienovaraisempia ilmaisuja. Biologisen rasismin tilalle on tullut kulttuurinen rasismi. GRECE kehitti käsitteen etninen pluralismi, jonka mukaan on olemassa selvästi rajattavien kansallisten kulttuurien kirjo, jonka säilyminen on itseisarvo samalla tapaa kun luonnon monimuotoisuus. Sen vuoksi kulttuureja ei saisi sekoittaa, vaan "monikulttuurisuutta" vastaan tulisi taistella kaikin tavoin. Esimerkiksi Suomen Sisun internetsivuilla linjataan, että "kansoja ei saa tarkoituksellisesti sekoittaa keskenään eikä tuhota historiallisesti kehittyneitä kulttuureita korvaamalla ne globaalilla alakulttuurien kirjolla."

Li Anderssonin mielestä muiden poliittisten tahojen tulisi välttää äärioikeiston ansaan astumista eli asioista puhumista sen määrittelemien keskustelunavausten kautta.

"Osa vasemmistosta on koettanut monikulttuurisuuskeskustelun sijasta puhua mieluummin vaikkapa ihmisoikeuksista ja työmarkkinapolitiikasta", Andersson sanoo. Myös Dan Koivulaakso on samoilla linjoilla: "Siitä, mistä ei voi keskustella, on keskusteltu julkisuudessa jo vuosikausia – ja keskustelua käydään äärioikeiston asettamilla ehdoilla". Koivulaakson mielestä "monikulttuurisuuskeskustelua ei tarvitsisi ylipäätään käydä, sillä [termi] monikulttuurisuus on jo sinänsä toteamus asiaintilasta. Mieluummin voitaisiin kuulla ihmisten kokemuksia koetusta syrjinnästä tai eriarvoisuudesta. On käsittämätöntä ajatella, että näin pirstaloituneessa yhteiskunnassa kansakunta olisi ylipäätään suurin ihmisiä selittävä tekijä."

Senkin uhalla, että oikeisto on määritellyt tämänkin keskustelunaiheen ennalta, Anderssonilta ja Koivulaaksolta on kysyttävä: näkevätkö he islamissa sitten mitään ongelmia? Hyssytelläänkö radikaalin, poliittisen islamin merkitystä länsimaissa?

Koivulaakson mukaan radikaali poliittinen islam ja ylipäänsä islamin demonisoiminen on erotettava toisistaan. Myös Andersson pitää kysymystä pulmallisena: "Meillä on koko ajan keskustelua islamin ongelmista. Nähdäkseni suurempi ongelma on se, että toinen puoli jää käsittelemättä. Ongelma on siinä, että islam esitetään koko ajan monoliittina.", Andersson sanoo.

Miksi Perussuomalaisiin?

Kansallismielinen, vuonna 1998 perustettu suomalaisyhdistys Suomen Sisu asetti omien sanojensa mukaan strategiseksi tavoitteekseen tulla kansallismielisen liikkeen "markkinajohtajaksi" eli ensisijaiseksi tahoksi, johon otetaan yhteyttä silloin, kun joku haluaa liittyä mukaan kansallismieliseen toimintaan tai silloin kun tiedotusvälineet haluavat "maahanmuuttokriitikoiden" virallisen kannanoton. Sisu onnistuikin tässä metapoliittisessa tavoitteessaan erinomaisesti, minkä jälkeen puoluepoliittinen toiminta aloitettiin 2000-luvun jälkipuoliskolla.

Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa Suomen Sisun listoilta nousivat muun muassa Jussi Halla-aho Helsingin kaupunginvaltuustoon ja James Hirvisaari Asikkalan kunnanvaltuustoon. Nykyään molemmat vaikuttavat Perussuomalaisissa ja ovat kansanedustajia. He valitsivat tämän puolueen Anderssonin mukaan siksi, että siellä heillä oli eniten toimintavapautta. Perussuomalaisia käsittelevä osio kirjasta otettiin mukaan tämän takia, vaikka kirjan tekijät eivät kutsukaan puoluetta äärioikeistolaiseksi.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen politiikan toimittajien analyyseissä toisteltiin, että perussuomalaiset saivat paljon "protestiääniä" etenkin sellaisilta äänestäjiltä, jotka yleensä eivät käy vaaliuurnilla. Maahanmuutto ja sen vastustus oli keskeinen teema vaalien alla, vaikka lukuisia muitakin puheenaiheita olisi. Etenkin perussuomalaiset pitivät aihetta esillä. Pidetäänkö maahanmuuttoa syypäänä sellaisiinkin ongelmiin, joihin ne eivät millään tavoin liity?

"Ajatus uhatusta kansakunnasta on osa Perussuomalaisten poliittista ideologiaa", Andersson väittää.

"Talous- ja sosiaalipoliittisesti Suomessa tuotetaan koko ajan turhautuneisuutta ja tyytymättömyyttä", Andersson sanoo ja tunnustautuu samalla konsensuspolitiikan inhoajaksi: "Silloin kun puolueet näyttäytyvät samanlaisina ja silloin kun puhutaan jargonia aina samalla tavalla, ihmisille tulee tunne siitä, ettei mikään muutu, vaikka vallanpitäjät vaihtuisivat".

Anderssonin mukaan yksi syy perussuomalaisten suosioon on se, että he onnistuvat puhuttelemaan poliittiseen eliittiin väsynyttä kansanosaa. Esimerkki tästä on PerLooks-kuvagalleria, johon oli kerätty perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kuvia samaan tyyliin kuin nuorisomuotia esittelevissä blogeissa. PerLooks ei kuitenkaan ollut perussuomalaisten oma hanke vaan helsinkiläisen graafikko Juha Leinosen hetken mielijohteesta syntynyt internetsivu. Kasvogalleria herätti suurta hilpeyttä sosiaalisessa mediassa, sillä ehdokkaiden kasvokuvat olivat erilaisia kuin ne, joita vaalimainoksissa on totuttu näkemään: ehdokkailla ei ollut tummaa pukua tai huoliteltuja kampauksia, eikä kuvia ollut käsitelty ehdokkaiden ulkonäön parantamiseksi. Anderssonin mukaan merkittävää oli se, että kuvagalleria teki luokkaristiriidat näkyviksi: Perussuomalaiset onnistuivat näyttämään enemmän ihmisiltä kuin poliittiselta eliitiltä.

Ehkä voisimmekin aloittaa puhumisen uusista teemoista? Aiheista tuskin on pulaa.