"Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan syntynyt" | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

"Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan syntynyt"

Ruby Coy Quej muutti seitsemänvuotiaana pois kotoaan, jotta pääsisi kouluun.


Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Kirkon Ulkomaanavun verkkosivuilla. Lue lisää täältä.

"Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan syntynyt. Isäni sanoi niin, kun olin neljävuotias. Olin perheeni kuudes lapsi, ensimmäinen tyttö. Vanhempani odottivat minunkin olevan poika. Isäni mielestä naisista oli vain vaivaa", kertoo Ruby Coy Quej.

"Muistan alakoulun valmistumisjuhlan. Äiti ja isä tulivat sinne molemmat. He istuivat yleisössä ja ottivat valokuvia. En olisi halunnut isääni tilaisuuteen. Hänen läsnäolonsa häiritsi minua. Tiesin totuuden siitä, kuinka vaikeaksi hän oli opiskeluni tehnyt.

"Äiti laittoi minut kouluun. Ehdin olla siellä viikon ennen kuin isä sai sen selville."

Isä näki veljeni opettavan minua ajamaan pyörällä, kun olin viiden. Isä hakkasi meidät molemmat. Hän otti kiinni pitkästä tukastani ja löi niin, että minusta tuli verta. Hänen mielestään tyttöjen ei sopinut pyöräillä, siinä pitää levittää jalat.

Äiti laittoi minut kouluun. Ehdin olla siellä viikon ennen kuin isä sai sen selville. Hän pahoinpiteli minut ja äitini. Päätin, että tämä oli viimeinen kerta. Lähdin pois kotoa.

Olin seitsemänvuotias.

Arvostus näkyi pyykkivuoroissa

Osasin tehdä kaikki kotityöt, joten ajattelin, että voisin löytää työpaikan. Menin koputtamaan kaverini kodin oveen. Hänen perheensä oli selvästi varakkaampi kuin omani. Asuin heidän luonaan koko alakouluajan. Vastineeksi ruuasta ja koulutarvikkeista tein osan kotitöistä. Äiti antoi järjestelyyn luvan salaa isältäni.

En koskaan sallinut itselleni sitä, että kantaisin kaunaa. Lapsena itkin ja itkin, mutta kieltäydyin olemasta katkera. Tämä on saanut minut pitämään itseäni tavallaan hyvänä ihmisenä.

Palasin alakoulun jälkeen kotiin, kun isä ja äiti sairastuivat. Uskon, että sisimmässään isä oli paluustani kiitollinen. Huomasin arvostuksen siitä, ettei hän enää antanut minun pestä hänen pyykkejään.

Housut vaihtuivat perinnehameeseen

Isä ei koskaan pyytänyt anteeksi, että ei päästänyt minua kouluun. Uskon, että hän silti ymmärsi tehneensä virheen. Hän lupasi, ettei enää rajoittaisi koulunkäyntiäni. Mutta ei hän sitä siunannutkaan.

Isä arvosteli erityisesti pukeutumistani. Hän vaati, että käyttäisin maya-intiaanien perinnehametta. Se ei varmaankaan johtunut maya-kulttuurin vaatimuksista vaan siitä, että olin ainoa tytär.

Tyttären kautta oli mahdollista näyttää, että perheessä kunnioitetaan perinteitä. Minulle tämä sopii. Olen ylpeä kulttuuristamme ja sitä paitsi housut ovat aina tuntuneet epämukavilta.

En voinut aloittaa yläkouluopiskeluja heti kotiin palattuani, sillä tarvitsin rahaa koulupukuun, kenkiin ja koulumaksuun.

Katoliset nunnat antoivat minulle työpaikan. Heiltä sain myös ruokaa ja tarvikkeita. Sain säästettyä suurimman osan palkastani koulua varten. Palkka oli 25 euroa kuussa, ja se tuntui minusta valtavan suurelta rahalta.

Pormestari pimitti töitä

Valmistuin luokanopettajaksi 19-vuotiaana. Opettajaopinnot olivat itsestään selvää monestakin syystä. Ensinnäkin se oli alueemme ainoa korkeakoulu. Jos olisin halunnut opiskella jotain muuta, minun olisi pitänyt lähteä kaupunkiin eikä minulla ollut siihen varaa.

Toiseksi samastuin nunniin, jotka olivat auttaneet minua niin paljon. Kolmanneksi ajattelin, että koska tämä on ainoa mahdollinen korkeakoulu, on varmasti tarkoitettu, että menen sinne.

Olin epätavallinen opiskelija. Köyhistä oloista, maya-intiaani ja nainen. Minusta tuli kotikylässäni jonkin verran tunnettu. Sitä kautta ADP-kansalaisjärjestö (Asociación de Amigos del Desarrollo y la Paz) löysi minut. Se pyrkii lisäämään naisten, lasten ja nuorten etenemismahdollisuuksia sekä tasa-arvoa. Järjestön työntekijät kiertävät kylissä etsimässä johtajuuskoulutukseensa sopivia ihmisiä.

Kävin samaan aikaan sekä opettajakorkeakoulun että ADP:n kursseilla. Menin niillekin kursseille, joilla ei tarjottu ruokaa. Menin niillekin kursseille, joille minua ei ollut valittu.

Kun valmistuin, marssin kylämme pomestarin luokse kysymään töitä. Hän väitti, ettei niitä ole. Lähdin itse kiertämään lähikouluja. Muutaman viikon kuluttua menin suoraan kunnanvaltuuston kokoukseen ja sanoin kaikkien kuullen pormestarille, että näissä kouluissa on kyllä työpaikkoja, vaikka sanoit, että ei ole.

Pormestari sanoi minua ovelaksi. Hän antoi minulle paikan, mutta normaalia pienemmällä palkalla. Minulle noin 70 euron kuukausipalkka oli valtava.

Tavoitteena merkittävä poliittinen ura

Nyt olen 26 ja tuntuu, että olen jo saavuttanut paljon. Etenin muutamassa kuukaudessa opettajasta opetussuunnitelijaksi ja siitä ADP:n virkailijaksi kaupunkiin. Olen erityisen iloinen, että olen pystynyt käynnistämään hankkeita naisten aseman parantamiseksi.

Valmistun ensi vuonna lakimieheksi. Minulla on oma talo ja menen ensi vuonna naimisiin. Haluaisin kaksi lasta, tytön ja pojan. Moni puolue on pyytänyt minua listoilleen. Luulen, että asetun ehdolle parin vuoden päästä kunnallisvaaleissa.

Koska olen maya-nainen, moni saattaa haluta edistää omaa kampanjaansa minun avullani. Kun lähden politiikkaan, haluan olla aivan varma, että saan vaikuttaa itse.

Pidän mahdollisena, että olen tulevaisuudessa merkittävä naispoliitikko. Vaikka tarinani on erikoinen, moni nainen Guatemalassa ja muuallakin voi samastua siihen. Tärkeintä on olla esimerkki ja näyttää, kuinka moneen asiaan pystyy, jos haluaa.

Minäkin sain matkustaa Eurooppaan, vaikken olisi koskaan uskonut sen olevan mahdollista. Ihmeitä tapahtuu joka päivä. "

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia