Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Elonkehä-lehden numerossa 2/14.

Kesäkuun alussa 2013 uutisoitiin maailman lehdissä, että Etiopia rakentaa Niilin pääuomaan, Siniseen Niiliin, lähelle Sudanin rajaa Grand Ethiopian Renaissance Dam -nimisen padon. Tämän seurauksena Egyptin presidentti, puolustus- ja sisäministeri sekä salaisen palvelun johtaja pitivät hätäkokouksen, ja kiihkeimmät egyptiläiset poliitikot halusivat heti hyökätä Etiopaan, sillä Egypti on täysin riippuvainen Niilin vedestä. Al Ahram -verkkojulkaisu kertoo myös kansalaisten raivostumisesta ja mielenosoituksista.

Egyptin väkiluku on FAO:n mukaan kasvanut 1960-luvun alun alle 30 miljoonasta nykyiseen yli 80 miljoonaan ja sen ennustetaan nousevan lähitulevaisuudessa 150 miljoonaan ja maan vedentarpeen ylittävän Niilin virtaaman vuonna 2017.

Niili ei ole ainoa ylikäytetty joki. Lukuisat muut maailman joet, kuten Colorado ja Rio Grande Pohjois-Amerikassa, Jordan Lähi-idässä, Indus Pakistanissa, Murray Australiassa sekä Jangtse ja Keltainen joki Kiinassa, eivät enää virtaa mereen asti läpivuotisesti tai lainkaan. Vuonna 2012 kansainvälinen tutkimusryhmä varoitti 405 jokea koskevassa raportissaan Global Monthly Water Scarcity: Blue Water Footprints versus Blue Water Availability syvenevistä "ekologisista ja taloudellisista seurauksista", jotka johtuvat 201 valuma-alueella havaitusta "vakavasta veden niukkuudesta". Alueilla elää yhteensä 2,67 miljardin väestö.

Vesi on kaiken perusta

Maan pinta-alasta on YK:n ympäristöohjelman käyttämien tietojen mukaan yli 78 prosenttia vettä ja kosteikkoja. Maapallon veden kokonaistilavuudesta vain 2,5 prosenttia on makeaa vettä. Se on jakaantunut kiinteänä jäätiköihin ja lumeen, joista pääosa sijaitsee ihmisen ulottumissa napa-alueilla, juoksevana pinta- ja pohjavesiin sekä kosteikkoihin ja maaperän kosteudeksi, sekä kaasumaisessa olomuodossa vesihöyrynä ilmakehään.

Luonnollisessa vesikierrossa vesi haihtuu valtameristä pilviksi taivaalle, sataa takaisin planeetan pinnalle, josta se valuu pinta- ja pohjavetenä takaisin valtameriin aloittaakseen kierron uudestaan. Kaikilla mantereilla lumi- ja jääpeitteiset vuoristoalueet toimivat maapallon vesitorneina, jotka ruokkivat valuma-alueita kuivana kautena. Tämän lisäksi on mikro-, paikallisia ja alueellisia vesikiertoja. Makea vesi uudistuu hydrologisessa kierrossa.

Kestävä veden käyttö ei voi ylittää vesikierrossa korvautuvaa määrää ilman rajuja heikennyksiä ekologisessa perustassa. Pacific Instituten Peter Gleick ja International Water and Communities Initiative -instituutin johtaja Meena Palaniappan osoittivat jo nelisen vuotta sitten, että ihmiskunta ottaa käyttöönsä nykyään jo puolet planeetan makeasta vedestä ja on saavuttamassa öljyhuipun kaltaisen ekologisen vesihuipun, Peak Ecological Water, mikä on alkanut aiheuttaa vakavaa ekologista häiriötä.

Vesi ja sen luonnollinen kierto ovat keskeisiä tekijöitä maapallon kaikille ilmasto-olosuhteille sekä kaikille planeetan elollisille ja elottomille prosesseille. Vesikierron merkittävät häiriöt aiheuttavat laajoja ekologisia ja niistä johtuvia yhteiskunnallisia seuraamuksia.

Veden ominaisuuksista seuraa, että se on perusta ihmiselämälle ja siten kaikille ihmisten yhteiskunnille. Ei siis ihme, että kaikissa tunnetuissa uskonnoissa vedellä on erityisasema. Poikkeuksen tekevät markkinafundamentalistit, joiden mukaan H2O on yksi kemiallinen yhdiste muiden joukossa, jolla voi aivan hyvin käydä kauppaa kuten millä tahansa tuotteella.

Antropologi David Groenfeld osoittaa veden hyväksikäytön henkisen taustan:

"Länsimaiset näkemykset vedestä heijastavat – – arvoja, jotka ovat vastakkaisia alkuperäiskansojen arvojärjestelmien kanssa ja törmäävät niihin. Samalla kun on olemassa länsimaisen yhteiskunnan sisällä henkisiä perinteitä, jotka resonoivat alkuperäiskansojen luontoa (ja siten vettä) koskevien arvojen kanssa, nämä länsimaiset henkiset traditiot identifioituvat niukasti luontoon ja ulkoistavat jumaluuden, joka nähdään erillisenä luonnosta. – – Jopa länsimaisista uskonnoista löytyvillä naturalistisemmilla teemoilla on vain vähän vaikuttava asema länsimaisessa yhteiskunnassa. Alentamalla luonnon henkisyyden vähäiseksi perinteeksi on länsimainen yhteiskunta tehnyt tilaa veden ja muiden luonnonvarojen taloudelliselle riistolle."

Ihmiset eivät juomalla jokia tyhjennä

YK:n käyttämien tietojen mukaan Keski- ja matalan tulotason maissa kotitaloudet käyttävät vain 8 prosenttia makeasta vedestä, kun teollisuus käyttää 10 prosenttia ja maatalous 82 prosenttia. Korkean tulotason maissa vastaavat käyttöosuudet ovat 11, 59 ja 30 prosenttia. Vaikka tilanne tietysti muuttuu koko ajan kaupungistumisen ja kulutuskulttuurin edetessä, suuruusluokat pysyvät suurin piirtein samoina. Vesi kulutetaan siis lähes kokonaan tuotantoon.

Kaikkien tuotteiden tuottamiseen tarvitaan vettä, mikä on liike-elämässä hyvin tunnettu tosiseikka. Liikemiesten ja teollisuuden tutkijoiden Frankfurt am Mainissa pidetyn Industrial water 2006 -konferenssin kutsukirjeen ensimmäinen virke tiivistää ytimekkäästi: "Vesi on välttämätöntä teollisuudelle, sen laadullisesti ja määrällisesti riittävä saatavuus on tärkeä investointipäätösten tekijä." Johtuen veden ainutlaatuisista fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista, mikään ei voi korvata sitä.

Lopputuotteessa näkymätöntä, tuotantoprosessissa tarvittua vettä sanotaan piilovedeksi (virtual water). Esimerkiksi kilon naudanlihapihvin tuottamiseen tarvitaan 16 000 litraa vettä, kun taas kilo viljaa tarvitsee 700 – 1300 litraa, viljalajista ja alueen haihtuvuusolosuhteista riippuen. Kilo T-paitakangasta kuluttaa 9 000 litraa piilovettä. Tietokoneen valmistukseen kuluu mallista riippuen noin 33 000 litraa.

Kun maailmantalous on rakennettu niin, että tuotanto, osto ja kulutus eivät ole paikallisesti toisiinsa sidottuja, kuluttaja voi käyttää vesivarat mistäpäin maailmaa tahansa: Kun syöt Thai-riisiä, vaikutat hydrologiseen kiertoon, jonka osana on Mekong-joki; kun pukeudut puuvillaan, tyhjennät todennäköisesti ennestään kuivaa Indus-jokea, sillä Pakistan on maailman suurimpia puuvillan tuottajia; kun juot Costa Rica –kahvia, käytät osasi maan sadannasta. Kun ostat Kiinassa valmistettua elektroniikkaa, osallistut maan vesiekologian tuhoamiseen. Käyttämäsi vesi on pois paikallisilta tuotantoprosessissa saastuttuaan tai haihduttuaan taivaalle.

Tällä tavoin kuluttaja – useimmiten tietämättään – tulee kärjistäneeksi puolikuivien tai ylikäytettyjen vesialueiden ihmisten vesipulaa. Esimerkiksi Indus-joen valuma-alue on ollut vuosituhansia kestävän ja yltäkylläisen elämän tyyssija. 1800-luvulla britit toivat alueelle keinokastelutekniikan, jolla saatettiin läheisiä aavikoita viljelymaaksi. Kun Indus-joen virtaama asetti rajat kasteluveden kanavoinnin lisäämiselle, ryhdyttiin pohjavesien riistoon. Näillä toimilla maaperä alkoi käydä hedelmättömäksi, kun luonnonveden sisältämät mineraalit rikastuivat liialliseksi suolaksi. Tämän vuoksi joen suiston pakistanilaiset joutuvat nykyään hylkäämään 40 000 hehtaaria peltoalaa vuosittain, samalla kun joen vesi on niin ylikäytettyä, ettei se enää virtaa Arabianmereen saakka.

Kun joen ylikäyttöön liittyy pohjavedenriisto keinokastelutarkoitukseen, ei ihme, että ihmisten on pakko hylätä alue ja etsiä toimeentulonsa muualta. Seuraukset näkyvät muun muassa Meksikon ja Yhdysvaltojen välisellä raja-aidalla. Jokien hydrologisen kierron tuhoaminen ylikäytöllä on yleismaailmallinen ilmiö, jonka vuoksi on syntynyt niin Amerikoissa kuin Aasiassakin ympäristöpakolaisuutta, joka aiheuttaa jännitteitä kaupunki- ja maaseutuväestön kesken sekä varakkaiden ja varattomien välille.

Kun viljely ei enää kannata, yritetään maidontuotantoa yhtä järjettömästi: yhden maitolitran tuottamiseen tarvitaan rehumäärä, joka kuluttaa näissä olosuhteissa yli 7 500 litraa vettä. Niinpä Meksikossa Rio Granden suistossa lirisee 400 metriä leveässä uomassa alle kaksi metriä leveä noro.

Pintavesien lisäksi pohjavesiä riistetään silmittömästi ympäri maailman. Tämä hydrologisen kierron järkyttäminen havaitaan kasvillisuuden kuihtumisena ja aavikoitumisena. Globaalissa pohjoisessa teollinen maatalous tyhjentää pohjavesiä käyttäen tehokasta, öljynporaustekniikasta lainattua porakaivoteknologiaa. Globaalissa etelässä miljoonat pientilalliset tekevät saman heille soveltuvilla keinokaivoilla, jotka lännen avustusjärjestöt, valtiot ja yritykset ovat heille hankkineet tai neuvoneet ajattelematta toiminnan ekologisia seurauksia.

Pohjaveden riistokäyttö juontaa juurensa 1960-luvun lopulla täyteen vauhtiin päässeeseen vihreään vallankumoukseen, jolloin aurinkoisille mutta kuiville seuduille järjestettiin vesisyöppöä viljelyä useamman vuotuisen sadon toivossa keinokastelun ja maatalouskemikaalien avulla. Satoa kerätään nyt: pohjavedet ovat pudonneet paikoin satoja metrejä ja pellot suolautuneet viljelykelvottomiksi ja samalla saastuneet raskaasti.

Jo vuosituhannen taitteessa arvioitiin suolottumisen rasittavan 20 – 50 prosenttia maapallon keinokastellusta peltoalasta. Euroopan geotieteiden unionin yleiskokouksessa huhtikuussa 2013 pidetyssä esitelmässään kiinalaistutkijat totesivat, että keinokastelun aiheuttama suolottuminen edustaa keskeistä uhkaa maataloudelle kaikkialla maailmassa, ja erityisesti puolikuivilla sekä kuivilla alueilla.

Planetaarisen ekosysteemin kannalta katastrofaalinen tilanne kirkastuu jokaiselle peruskoulun käyneelle tiedosta, että ihmiskunta käyttää nykyään kasvien kasvattamiseen yhteenlasketusti Etelä-Amerikkaa vastaavan maa-alan (ja karjankasvatukseen Afrikkaa vastaavan alueen).

Maude Barlow, joka toimi YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan erikoisneuvonantajana vuosina 2008 - 09, huomauttaa: "Monet köyhät maat vievät valtavia vesimääriä piiloveden muodossa, koska niillä on epätoivoinen tarve saada tuloja ja koska Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto painostavat niitä voimakkaasti maksamaan velkansa teollisen viljelyn tuotteilla." Intiassa vesikriisi on alkanut, samalla kun se on suuri piilovedenviejä. Samaten on Thaimaa. Vietnam on tuhoamassa pohjavetensä kahvin viennillä. Afrikka huolehtii eurooppalaisten hyvinvoinnista keinotekoisesti kasvukausien ulkopuolella tuotetuilla hedelmillä, kuten Latinalainen Amerikka tekee pohjoisamerikkalaisten suhteen.

Maailmanlaajuisen Water Footprint Networkin Arjen Hoekstran ja Mesfin Mekonnen vuoden 2012 tutkimus Water Footprint of Humanity kiinnittääkin huomion siihen, että "monet [varakkaat] maat ovat ulkoistaneet vesijalanjälkeään merkittävästi ottamatta huomioon, liittyvätkö niiden tuomat tuotteet veden ehtymiseen tai saastumiseen valmistusmaissa".

Tilannetta pahentaa tosiasia, että myös energiantuotanto jättää vesijalanjäljen. Ilmastonmuutos ja öljyhuippu pakottavat maailman energiantuotannon suuriin muutoksiin ja samalla UNESCO-IHE:n tutkimuksista tiedetään, että biopolttoaineiden keskimääräinen vesijalanjälki on keskimäärin 70 kertaa suurempi kuin raakaöljyn.

Vesikonflikteja on kaikkialla

Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen laiton siirtolaisuus on merkittävältä osin vesikonflikti. Taustalla on maiden rajalla sijaitsevan Rio Grande –joen kuivuminen, nykyään tyypillinen ihmisen aiheuttama hydrologisen kierron häirintä. Joki saa alkunsa Kalliovuorilta, josta vuotuinen lumipeitteiden sulaminen kuuman kauden aikana ruokkii jokea.

Kalliovuorten lumipeitteiden hupeneminen tulee johtamaan jokien, kuten Colorado-joen, virtaamien vähetessä kaaokseen, kirjoittaa New York Times Nobelin fysiikan palkinnon saajan, Steven Chun, haastattelun pohjalta ja jatkaa: "Lisäksi ehtynyt Colorado-joki johtaisi lähes varmasti huomattavaan taloudelliseen sekasortoon, kun tulevaisuuden vesihuolto [Yhdysvaltojen] Lännen teollisuudelle, maataloudelle ja kasvaville asutuksille olisi uhattuna." Colorado-joen valuma-alue on Yhdysvaltojen teollisuuden ja väestön nopeasti kasvavaa aluetta.

Ennusteen kuvaus sopii myös ennen vuolaan Rio Granden kutistumiseen likaisenruskeaksi puroksi. Jokea ylikäytetään. Valuma-alueen 9 miljoonaa ihmistä ovat joen vedestä riippuvaisia, mutta suurimman osan käyttävät maanviljelijät. Kuuman ja kuivan valuma-alueen tyypillisimmät viljelykasvit ovat planeetan janoisimpiin kuuluvat puuvilla ja sinimailanen. Haihtumisen johdosta vain 40 prosenttia vedestä päätyy kasveihin. Keinokastelu suolaa maaperän viljelykelvottomaksi, sillä luonnonveden sisältämät mineraalit rikastuvat pelloille. Joen virtaamasta on YHDYSVALLAT:n ja Meksikon välinen sopimus vuodelta 1944, jolloin jokea ei riistetty eikä väkimäärä ollut nykyinen. Nyt sopimuksen lupaama vesimäärä on meksikolaisviljelijöille tappavan pieni.

Kiina ja Lähi-idän rikkaat öljyvaltiot ovat alkaneet vuokraamalla ja ostamalla hankkia itselleen viljelymaata Itä-Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta. Noilla mailla ei tosiasiassa ole pulaa maasta – ne ottavat veden mailta, jotka ovat globaalin talouden asetelmista johtuen heikommassa voimapositiossa. Nestlén entinen toimitusjohtaja ja ERT:n (European Round Table of Industrialists) jäsen Peter Brabeck-Letmathe on sanonut asian suoraan:

"Kaupoissa ei ollut kyse maasta, vaan vedestä. Sillä maan mukana tulee oikeus ottaa maahan liittyvää vettä … joka lisääntyvässä määrin voi olla sopimuksen arvokkain osa."

Brabeck-Letmathe kuvaa ilmiötä "suureksi veden kaappaukseksi".

"Lähellä romahduspistettä"

"Kiinan luonnonympäristö on lähellä romahduspistettä", sanoi Kiinan ympäristöministeriötä edeltäneen Valtion ympäristösuojeluviraston varaministeri Pan Yue hallituksen valvomalle China Daily -lehdelle jo 4.7.2007. Kaksi kolmasosaa Kiinan kaupungeista kärsii veden vähyydestä, ja ainakin sata välittömästä veden puutteesta. 45 miljardia tonnia käsittelemätöntä jätevettä lasketaan vuosittain pintavesiin, joten WHO:n mukaan 700 miljoonan kiinalaisen juomavesi ei vastaa edes vähimmäisvaatimuksia.

Intiassa 75 prosenttia joista ja järvistä on niin saastuneita, etteivät ne kelpaa edes uimiseen. Bangladeshin pohjavedestä 65 prosenttia on saastunutta, ja 1,2 miljoonan juomavesi arsenikkipitoista. Mutta myös Yhdysvaltojen tilanne on paha: 40 prosenttia joista ja 46 prosenttia järvistä on liian myrkyllisiä kalastukseen, uimiseen tai juomiseen, syinä teollisen maatalouden kemikaalit, huono karjanlannan käsittely ja kaivosjätteet. Etelämpänä suuret Mexico Cityn ja Sao Paulon kaupungit kärsivät massiivisesta veden saastutuksesta ja ylikulutuksesta.

Kun maailmantaloutta ohjaa rajattoman kasvun periaate eikä makean veden määrä voi kasvaa, makean veden käyttö estyy hydrologisen kierron tuhoamisen johdosta. Niinpä olemme parhaillaan ajautumassa mahdottomaan tilanteeseen. Kun kulutus kasvaa rajattomasti ja planeetan väestö lisääntyy, kaikille ihmisille ei enää riitä vettä – puhumattakaan eläimistä, kasveista ja muista eliöistä sekä itse maaperästä. Valtiot saattavat pysyä muodollisessa rauhantilassa, mutta veden tarvitsijoiden kesken syntyy jännitteiden väkivaltaisiakin purkauksia.

Egyptissä keskiluokkaistuminen on kiihtynyt ja siten myös kulutus, mikä merkitsee kasvavaa rasitetta Niilin vedelle. Maapallon kasvavissa talouksissa ylä- ja keskiluokka on kasvamassa räjähdysmäisesti, samalla kun köyhyys toisessa väestönosassa syvenee kuten Intiassa, jossa Maailman ruokaohjelman mukaan asuu joka neljäs maailman nälkäinen. Kun samalla näissä maissa väestörakenne nuorentuu – Egyptin ohella mediaani-ikä on 25 vuotta tai vähemmän Filippiineillä, Intiassa, Pakistanissa ja Saudi-Arabiassa – kulutus kasvaa rajusti, sillä ihmisten ostostelulle suotuisin ikä on kuudestatoista neljäänkymmeneen ikävuoteen. Global Economics -tiedejournaalin lokakuun 2012 numerossa julkaistun Consumer in 2050 -artikkelin mukaan Egypti, Indonesia ja Filippiinit lisäävät keskiluokkaisesti tienaavien määrää yhteensä enemmän kuin Brasilia tai Venäjä.

Kanadalainen toimittaja ja sotahistorioitsija Gwynne Dyer totesi vuonna 2010 straight.com-verkkolehdessä:

"Niilin valuma-alueella asuu kuitenkin nykyään 400 miljoonaa ihmistä, ja Egypti ja Sudan, joiden asukasmäärä yksin on 120 miljoonaa, käyttävät lähes kaiken joen veden. Viidessätoista vuodessa valuma-alueen koko väkimäärän arvioidaan nousevan 800 miljoonaan. Näistä 150 miljoonaa tullee olemaan egyptiläisiä ja sudanilaisia.

On hyvin vaikea uskoa, että jälkimmäiset kaksi maata voisivat edelleen ottaa 90 prosenttia joen vedestä omaan käyttöönsä. Mutta toisaalta: Kuinka ne voisivat selviytyä ilman sitä?"

Piilovesitutkija kysyisi: Miten maailman rikkaat ja keskiluokkaiset voisivat vähentää kulutustaan – ostosteluaan – ja muuttaa maaperää sekä vettä kuluttavia ruokatottumuksiaan kuten vähentää radikaalisti lihansyöntiään?

Worldwatch-instituutti on todennut vesipulan olevan "kenties vähiten huomioitu aikamme ympäristöhaaste". Intialainen tutkija-aktivisti Vandana Shiva ilmaisi jo vuonna 2002 ytimekkäästi, mistä veteen liittyvissä konflikteissa on kyse:

"Vesikriisi on ekologinen kriisi, jolla on kaupallisia syitä mutta jolle ei ole olemassa markkinaratkaisua. Markkinoiden tarjoamat ratkaisut tuhoavat maan ja pahentavat eriarvoisuutta. Ekologisen ongelman ratkaisu on ekologinen, ja ratkaisu epäoikeudenmukaisuuteen on demokratia. Vesikriisistä selviytyminen vaatii ekologisen demokratian elvyttämistä."

Toukokuun 24. 2013 maailman 500 johtavaa vesitutkijaa totesi saman vielä suorasanaisemmin Water in the Anthropocene nimisen konferenssin niin sanotussa "Bonnin julistuksessa". Ilman huomattavia muutoksia veden käytössä "yhden tai kahden sukupolven aikana enemmistö Maan 9 miljardista ihmisestä tulee elämään vakavan, makeaan veteen kohdistuvan paineen vammauttamana. Vesi on ehdottoman olennainen luonnonvara, jolle ei ole korvaajaa. Tämä vammautuminen on itseaiheutettu, ja on, kuten uskomme, täysin vältettävissä."

Poliittiset prosessit kaaoksen välttämiseksi eivät kuitenkaan herätä toiveita. Esimerkiksi allAfrica-verkkoviestin julkaisi huhtikuun 11 päivänä 2014 uutisen, ettei Grand Ethiopian Renaissance -patohanketta koskevissa, vuoden aikana jo kolme kierrosta käydyissä neuvotteluissa Egyptin, Sudanin ja Etiopian välillä ole Etiopian pääministeri Hailemariamin ilmoituksen mukaan tapahtunut edistystä. Seuraukset kohdistuvat kaikella voimallaan homo sapiensin lisäksi koko elonkehään.

Olli-Pekka Haavisto on globaaliin vesikriisiin perehtynyt kansalaisaktiivi.