Rasismi – Juokse, mutta et pääse pakoon | Maailma.net Hyppää pääsisältöön

Hae

Hae sivuilta

Rasismi – Juokse, mutta et pääse pakoon

Suomi ei ole sen rasistisempi kuin muutkaan maat, sillä rasismia esiintyy eri muodoissa kaikkialla, kirjoittaa Mwila Agatha Zaza.


Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Ydin-lehdessä 1/2013. Tilaa lehti täältä.

Kirjailija Umayya Abu-Hanna nostatti myrskyn tammikuisella, Helsingin Sanomissa ilmestyneellä artikkelillaan Lottovoitto jäi lunastamatta. Mustana maahanmuuttajanaisena edustan tiettyä maahanmuuttajien alaryhmää. Minulla on erityinen kokemus elämästä Suomessa ja ajattelin, että lisäisin näin ollen kommenttini mukaan kiistaan.

Artikkelissaan Abu-Hanna kuvailee, kuinka hän ja hänen tyttärensä – adoptoitu, musta eteläafrikkalainen – ovat muuttaneet Amsterdamiin sen jälkeen, kun ovat olleet 30 vuotta julkisen, välillä väkivaltaisen rasismin kohteena Suomessa.

Amsterdamista hän näyttää löytäneen paratiisin. Ihmiset ovat mukavia toisilleen, vähemmistöillä on valtaa eikä hän ole kohdannut yhtään rasistista herjausta sinä aikana, kun on asunut kaupungissa. Suhtaudun utopioihin hyvin skeptisesti.

Rasismissa, kuten minä sen näen, ei ole ainoastaan kyse mustien ja valkoisten vastakkainasettelusta. Kyseessä on eri ihmisryhmien muodostama mutkikas sokkelo, josta ulkopuolinen ei edes välttämättä erota jokaisen ryhmän rajoja.

Se, että maassa on suuri määrä afrikkalaisia, arabeja tai aasialaisia, ei takaa parempia oloja jokaiselle maahanmuuttajalle; ainoastaan suuremman määrän erilaisia, täyttämistä odottavia tarpeita ja suhteita, joita pitäisi hallita. Tämän vuoksi saman maan tai kaupungin sisällä on suuri määrä erilaisia rasismin kokemuksia.

Voidaan väittää, että paikka sosiaalisessa järjestelmässä, naapurit, ystävät ja koulut määrittävät, paljonko peittelemätöntä rasismia saat osaksesi. Siten Abu-Hanna näyttääkin löytäneen itselleen varsin rasismi-vapaan mikrokosmoksen, samoin kuin se jossa itse parhaillani asun.

Helsingissä en kohtaa julkista rasismia, koska asun ja liikun useita vähemmistöjä edustavien ihmisten kanssa. Monet tapahtumista ja tilaisuuksista, joihin osallistun, houkuttavat ihmisiä, jotka ovat matkustaneet paljon ja ovat usein tekemisissä maahanmuuttajien ja ulkomaalaisten kanssa.

Olen kuitenkin huomioinut, ettei Suomi ole mikään rodullinen utopia. Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei Suomi ole yhtään sen rasistisempi maa kuin mikään muukaan, huolimatta sen suhteellisesta eristyneisyydestä ja maahanmuuton tuoreudesta.

Kerron aina ihmisille, että en pysty laskemaan, kuinka monta rasistista kokemusta minulla on Suomesta kahden viime vuoden ajalta, mutta en pysty laskemaan niiden ihmisten määrää, jotka ovat tarjonneet apuaan tai asiakaspalveluhenkilökuntaa, joka on vaihtanut kielen englanniksi huomatessaan, etten puhu suomea.

Ja mikä tärkeintä: pystyn laskemaan kaikkia niitä kertoja, jolloin minua on kohdeltu, kuten kaikkia muitakin.

Käyn kuorossa, jonka naiset haluavat toimia monikulttuurisessa ryhmässä. Englannin kielen opettajana oppilaani haluavat aina tietää, mistä olen kotoisin ja paikoista, joissa olen käynyt. Vuorovaikutuksemme on ystävällistä ja ammattimaista.

Tästä huolimatta olen tietoinen siitä, että työhakemuksiani luetaan värillisin lasein, ja että vähättelen liian nopeasti hidasta palvelua tai kannoillani kulkevaa turvamiestä yksinkertaisesti siitä syystä, että olen näissä tilanteissa voimaton.

Toisaalta annan tähän rinnalle esimerkin kotimaastani Sambiasta, jossa olen työskennellyt ihmisten kanssa, jotka ansaitsivat viisi tai kymmenkertaista minuun nähden, vain siksi, että olivat eurooppalaista alkuperää. Sambia on maa, jossa on normaalia maksaa eri palkkaa eri etnisiä ryhmiä edustaville ihmisille.

Euroopassa englantilaiset, ranskalaiset ja irlantilaiset uutiset ovat täynnä raportointia väkivaltaisesta, huomattavasta ja peitellystä rasismista. Vähemmistöjen on vaikeampaa saada työtä, koulutusta tai tyydyttävää julkista palvelua. Yhdysvalloissa, joka on yksi maahanmuuton suurvalloista, mustia vangitaan enemmän ja pidemmiksi ajoiksi kuin muita väestöryhmiä.

Haluan ajatella, ettei Suomi ole vielä saavuttavat tätä tasoa – toisaalta, aika näyttää. Meidän tänne jääneiden onneksi ihmiset, kuten Abu-Hanna ovat uskaltaneet puhua. Blogien perusteella monet suomalaiset ovat myös häpeissään sen lisäksi, että ovat tyrmistyneitä.

Yhteiskunnallisten ja poliittisten johtajien ja auktoriteettien reaktiot määrittävät, mikäli Abu-Hannan kaltaiset kokemukset saavat toistua. Sillä ei ole väliä, onko maahanmuuttajia tuhat vai satatuhatta, eikä sillä ole väliä, olemmeko Helsingissä vai Amsterdamissa. Rasismia ja rasistisia tekoja esiintyy siellä, missä niitä sallitaan.

Kirjoittaja on Suomessa asuva kehitysyhteistyö- ja tasa-arvokonsultti. Lue lisää hänen blogistaan.

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia