Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Työmaana maailma -lehdessä. Tilaa lehti täältä.

Arvostetut yritysvastuun tutkijat Stephanie Barrientos ja Sally Smith ovat esittäneet, että yritykset keskittyvät helposti havaittaviin epäkohtiin, kuten työturvallisuuden puutteisiin. Yritykset ajattelevat vastuuta liiketoimintana, eivät köyhyyden vähentämisenä.

Ammattiliitot ja järjestöt taas lähtevät epätasa-arvoisen asetelman purkamisesta, eli ne keskittyvät laajempiin kokonaisuuksiin kuin yritykset. Liitot ja järjestöt ajavat Barrientosin ja Smithin mukaan tyypillisesti yhdistymis- ja sopimusoikeutta, joiden avulla voidaan saavuttaa muiden työoikeuksien toteutuminen.

Järjestäytymällä ja olemalla mukana päätöksenteossa tehdastyöntekijät voisivat itse parantaa olojaan. He olisivat myös olojensa parhaita valvojia jo senkin vuoksi, että ovat paikalla koko ajan, kuten ammattiliittojen ja järjestöjen pääviesti on kuulunut jo kauan. Työntekijöitä voidaan tukea yksinkertaisesti lopettamalla ay-aktiivien uhkailu, järjestämällä koulutusta työoikeuksista ja ottamalla ammattiliittoja mukaan tarkastuksiin.

Barrientosin ja Smithin ajatusta jatkaen voisi sanoa, että monet yritykset eivät puutu juurisyihin, vaan ne ovat keskittyneet väärinkäytösten estämiseen tuotantoketjuissaan. Toisin sanoen monet yritykset keskittyvät siihen, etteivät ne joudu huonoon julkisuuteen, voisi kärjistää. Tehdastarkastukset tuppaavat olemaan liian pinnallisia eikä työntekijöitä oteta niihin mukaan tarpeeksi hyvin.

Ympäristövastuun mallit eivät sovellu

Yhdistymis- ja sopimusoikeus on hyvin monimutkainen asia, joka ei taivu rasti ruutuun -lomakkeiksi eikä teknisiksi määritelmiksi, kuten työterveys ja -turvallisuus, argumentoivat Intian liittoja tutkinut Geert De Neve ja jotkut muut tutkijat. Työsuhteet ovat sosiaalisia suhteita, jotka ovat tiiviisti sidoksissa paikalliseen työoikeuksista kamppailun historiaan sekä politiikkaan. Työoikeuksien esittäminen teknisinä määritelminä esittää nämä suhteet vailla sosiaalista taustaansa, De Neve kirjoittaa.

Ympäristövastuu voidaan kuvata teknisin termein, joilla määritellään vaikkapa värjäyksessä käytettävät kemikaalit ja likaveden käsittelytavat. Sosiaalinen vastuu eroaa tässä kohtaa ympäristövastuusta. Koska kyse on ihmisistä, jotka voivat valita toimia toisin kuin on ajateltu, kaikkea ei voida toimivasti kuvata teknisinä määritelminä.

Parannuksia työoikeuksien loukkausten juurisyissä tuskin saadaan aikaan niin kauan kuin työoikeudet supistetaan tasapäistäviksi teknisiksi termeiksi. Toki vastuuohjeistossa voidaan kuvata, millä tavoin esimerkiksi Kiinassa työntekijöiden edustajat on valittava työpaikkakomiteoihin: Äänestys olisi suoritettava niin, että tehtaan johto ei pääse näkemään ketkä äänestävät ja ketkä eivät.

Sosiaalinen vastuu on kehitysmaissa oikeastaan viime kädessä luottamusmiehen pään sisässä. Ajaako hän aidosti työntekijöiden oikeuksia, eikä ole johdon taivuteltavissa? Onko työpaikkakomitea oikeasti itsenäinen, eikä vain johdon etuja ajava keltainen liitto? Näihin vastaamiseen tarvitaan toisenlaisia menetelmiä kuin pinnallinen tarkastuskäynti kerran kolmessa vuodessa.