Miten niin köyhyys ei ole vähentynyt?

Suomen entisen Mosambikin suurlähettilään, ulkoasiainneuvos Matti Kääriäisen teos Kehitysavun kirous on ehtinyt saada jo paljon huomiota, vaikka se julkaistiin vasta eilen. Kääriäisen antamaan kritiikkiin kehitysavun toimimattomuudesta ovat tarttuneet niin mediat, keskustelupalstojen kävijät kuin pian varmasti poliitikotkin.

Kirja, jonka mukaan nykymuotoisen kehitysavun voisi toimimattomana lopettaa, otetaan innolla vastaan maailmassa, jossa talouskriisi aiheuttaa paineita leikata apubudjettia, jossa kyynisyys tuntuu olevan helpoin tapa suhtautua maailman ongelmiin ja jossa tietämys köyhyydestä on pintapuolista.

Kääriäisen kirjassa on paljon tervetulleita avauksia. Se käsittelee arkaluontoisia aiheita, joita kehitysyhteistyötoimijat usein välttelevät: avunantajien kyvyttömyyttä vastaanottaa kritiikkiä ja uudistua, poliitikkojen vallanhalua, huonoa koordinointia, epäonnistuneita hankkeita ja kehitysmaiden johtajien korruptiota.

Kääriäinen korostaa kirjassa perustavansa väitteensä enimmäkseen henkilökohtaiseen kokemukseen. Se on arvostettava ratkaisu, mutta toisaalta sen turvin sekä kirjoittajan että lukijoiden on helppo heitellä mustavalkoisia väitteitä kehitysyhteistyöstä.

Yksi niistä on, että kehitysyhteistyön vaikutus köyhyyden vähenemiseen on myytti. Kääriäisen mukaan äärimmäinen köyhyys on vähentynyt niissä maissa, jotka eivät ole saaneet kehitysapua, mutta jopa lisääntynyt niissä maissa, jotka ovat olleet kehitysyhteistyön erityisenä kohdealueena. Paljon apua saavassa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa äärimmäinen köyhyys on pysynyt yli 50 prosentissa ja absoluuttinen köyhien määrä jopa kasvanut.

Asian voi nähdä kuitenkin toisestakin näkökulmasta. Esimerkiksi YK:n viime kesänä ilmestyneen vuosituhattavoiteraportin (pdf) mukaan mikäli Kiinan kehitystä ei oteta huomioon, äärimmäisessä köyhyydessä eli alle 1,25 dollarilla päivässä elävien määrä väheni kehitysmaissa vuosina 1990–2010 41 prosentista 26 prosenttiin. Köyhyys on vähentynyt kaikilla maailman alueilla, tosin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa melko nihkeästi. Sielläkin köyhien osuus on kuitenkin vähentynyt 56 prosentista 48:aan, toisin kuin Kääriäinen väittää.

Suomella on seitsemän kehitysyhteistyön pääkumppanimaata. Maailmanpankin tilastojen mukaan niistä viidessä köyhien osuus on vähentynyt 1990-lukuun verrattuna, olkoonkin, että monen maan tilastot eivät ole enää aivan tuoreita. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on vähentynyt kaikissa seitsemässä maassa.

Tilastot eivät tietenkään huomioi väestönkasvua, vaan ne kertovat vain köyhien suhteellisesta osuudesta. Ne eivät myöskään selitä, johtuuko köyhyyden väheneminen kehitysyhteistyöstä. Siitä huolimatta niiden avulla kehityksestä saa erilaisen kuvan kuin Kääriäisen kirjasta.

Asioiden monimutkaisuus lieneekin yksi syy siihen, miksi avoin ja rakentava keskustelu kehitysyhteistyöstä tuntuu olevan niin vaikeaa. Jokaista näkemystä tukemaan löytyy tutkimuksia, tilastoja ja kokemuksia. Lopulta jäljelle jäävät helposti vain kehitysavun vastustajien kankkulan kaivo -argumentointi ja kannattajien yritys vetäytyä koko keskustelusta.

Kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kehitysyhteistyön vaikutuksista pitää saada lisää tietoa ja siitä pitäisi keskustella enemmän. Siihen Kääriäisen kirja onkin tervetullut lisä.