Viime aikoina se on ollut otsikoissa niin Pietarin kuvernöörin allekirjoittaman lain, Nobelin rauhanpalkinnon voittajan Ellen Johnson Sirleafin homoseksuaalisuuden kriminalisoivaa lakia puolustavien lausuntojen kuin seksuaalisen suuntautumiseen perustuvaa vainoa paenneiden turvapaikanhakijoiden lähtömaahansa palauttamisten muodossa.

Homoseksuaalisuuden hyväksymisen ja jopa siitä tiedottamisen koetaan muodostavan koko perheinstituutiota nakertavan uhan. Miksi?

Valtaväestöstä poikkeavan seksuaalisuuden avoin tunnustaminen altistaa yksilön pilkalle, syrjinnälle  ja jopa väkivallalle. Seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvia viharikoksia tapahtuu länsimaissakin. Yhdysvalloissa, jossa FBI julkaisee vuositttain aihetta käsittelevän raportin, seksuaalinen suuntautuminen on kolmanneksi suurin viharikosten motiivi.

Muualla maailmassa todellisuus on vielä rajumpaa. Aktivisteja vainotaan, vangitaan ja pahoinpidellään. Etenkin eteläisessä Afrikassa monet joutuvat ns. korjaavan raiskauksen uhriksi. Lähi-idässä ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet ruumiinaukkojen kiinniompelemisesta ja -liimaamisesta.

Tänäkin päivänä yli 70 maassa homoseksuaalisuus on kriminalisoitu. Näistä kuudessa tuomio on elinkautinen. Kahdeksassa maassa siitä seuraa kuolemantuomio.

Miksi kukaan siis tietoisesti valitsisi tällaisen osan?

Seksuaalista suuntautumista käsittelevä keskustelu pyörii usein synnynnäinen vs. opittu -akselilla. Niin ihailtavaa kuin kaikenlaiset erilaisuuden ymmärtämiseen tähtäävät pyrkimykset ovatkin, onko tämä lähtökohta loppujen lopuksi kenekään intresseissä?

Entä jos pystytään todistamaan sen olevan synnynnäistä? Entä jos homous pystytäänkin paikantamaan johonkin tiettyyn geeniin; jos se on redusoitavissa kromosomipoikkeamaksi? Tulisiko tästä hyväksyttävä peruste sikiöseulonnalle ja raskaudenkeskeytykselle muuten terveiden sikiöiden kohdalla?

Etenkin kristillisten liikkeiden piirissä pyritään homoseksuaaleja eheyttämään heteroseksuaaleiksi. Liikkeiden sivustot kertrovat menestystarinoista, mutta millä hinnalla niitä synnytetään? Lähtökohtaisesti voisi olettaa heteroseksuaalisuuteen käännyttämisen olevan homolle yhtä vastenmielistä kuin homouteenpakottamisen heterolle.

Mikäli heteroseksuaalisuus on yhteiskunnan perusteita ylläpitävä normi johon tulee pyrkiä hinnalla millä hyvänsä, niin mikä selittää heteropariskuntien korkeat avioerotilastot? Lukuisat yksinhuoltajaperheissä roolimalleja vailla kasvavat lapset? Adoptioon päätyvät epätoivotut heterovanhempien jälkeläiset? 

Usein kuulee vedottavan myös heteroseksuaalisuuden luonnollisuuten, josta sen biologinen lisääntymiskyky näennäisesti todistaa. Kuitenkin hedelmöityshoitoja pidetään sosiaalisesti hyväksyttävänä hoitomuotona yhä kasvavalle määrälle heteropariskuntia, joiden kohdalla lisääntyminen ei onnistukaan luonnollisesti. 

Maailmanlaajuisessa tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta 1992. Suomessa homoseksuaalisuuden kriminalisoiva pykälä poistettiin rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta vuonna 1981.

Ylen homoillasta seurannut joukkopako kansankirkosta protestina keskustelussa esitetyille mielipiteille kertoo jo jostain, mutta yhä vieläkin samaa sukupuolta edustavien parisuhteiden rekisteröiminen ja avioliitto herättävät tietyissä poliitisissa ryhmissä närkästystä ja kysymyksiä siitä, mikä on seuraava askel; avioliitto eläimen kanssa?

Sivuun näissä keskusteluissa jää turhan usein se inhimillinen kärsimys jota ennakkoluulot, vihamielisyys ja edellä kaltaiset näkemykset koulukiusatuille ja ulostulonpelossa kaapissa elävälle pikkukaupunkilaisille tarkoittavat. Keskustelut myös unohtavat, missä tässä kaikessa loppujen lopuksi on kyse: tasa-arvosta.

Siitä, että yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen mukaan olemme syntyneet vapaina ja tasa-arvoisina oikeuksiltamme. Siitä, että aikuisilla, vapaan tahdon omaavilla ihmisillä on oikeus itse päättää elämästään. Ja todellinen tasa-arvo ei ole koskaan keneltäkään pois.

Kirjoittaja on Lähi-itään erikoistunut FM ja ihmisoikeusaktivisti, joka tutki homoseksuaalisuutta pro gradussaan.