Vaatimattomuus ei kaunista

Tällä viikolla Suomi sai taas kultaa yhdessä valtioiden välisessä kisassa: Suomi sijoittui maailmanmestariksi, kun maat laitettiin paremmuusjärjestykseen ympäristöasioiden hoidossa.

Vertailussa oli mukana 146 maata, ja sen oli teettänyt Maailman talousfoorumi WEF (World Economic Forum). Suomea kiitettiin erityisesti veden- ja ilmanlaadusta, tieteen ja teknologian tasosta sekä ympäristöhallinnon kyvystä käsitellä ympäristöongelmia.

Kirvoittiko voittosija suuria otsikoita tai pääsikö se pääuutisaiheeksi? Entä nostiko pääministeri Vanhanen sen ylpeänä esille? Innostaako se Suomea esiintymään kansainvälisillä areenoilla tiukkien ympäristösäädösten puolestapuhujana, ympäristöasioiden mallimaana tai ympäristöteknologian aktiivisena edistäjänä?

No ei. Suomalaiset ovat kummallisen haluttomia kehumaan omia ympäristösaavutuksiaan. Tämä pätee paitsi valtioon myös yrityksiin. Eräät tutkijat puhuvatkin suomalaisten ujosta ympäristöviestinnästä.

Liekö syynä se, että suomalaiset pelkäävät kehumisen johtavan siihen, että teoistaan joutuu entistä tarkempaan syyniin? Vai luulemmeko, että keksimämme hilavitkutin tai muu ympäristön kannalta myönteinen tekninen ratkaisu puhuu puolestaan. Vai uskotaanko tässä tuloskeskeisessä yhteiskunnassamme tosissaan siihen, että asioissa pitää olla valmis, ennen kuin niistä uskaltaa ottaa kunnian? Tällä asenteella voi rinnan röyhistelyn unohtaakin ikuisiksi ajoiksi, koska ympäristöasioissahan on aina parantamisen varaa.

Ujo ympäristöviestintä on hukattu kilpailuetu. Yhä useampi kuluttaja, olipa kyseessä yksityinen ihminen, yritys tai julkisyhteisö, on kiinnostunut ympäristöstä ja tuotteiden tai yritysten ympäristövaikutuksista. Aktiivinen ja avoin ympäristöviestintä voi avata uusia markkinoita, parantaa tuotekehittelyä ja parantaa taloudellista tulosta. Ympäristöviestintä, myös keskeneräisistä asioista, ei myöskään ole viherpesua vaan avoimuutta. Se johtaa synergiaetuihin ja keskusteluun. Joskus seurauksena voi olla jopa konflikteja, mutta ne taas puolestaan auttavat tunnistamaan ns. heikkoja signaaleja. Kritiikin voi myös kääntää omaksi edukseen.

Vaatimattomuus ympäristöviestinnässä on myös haitta ympäristölle ja ympäristönsuojelulle, koska silloin ei edistetä ilmapiiriä, jossa ympäristötoimet ja -säädökset nähdään myönteisinä asioina. Ympäristön hyväksi tehdyt teot tulisi kokea kilpailukyvyn edistämiseen tai työpaikkojen luomiseen rinnastettavina, koko yhteiskunnan hyvinvointia edistävinä asioina.

Tällainen asenne on vielä kaukana virallisessa Suomessa. Vaikka kansainvälisissä neuvotteluissa Suomi kuuluukin yleensä ympäristömyönteisten maiden leiriin, emme ole aktiivisia ympäristöasioiden edistäjiä. Jos kerran oma tonttimme on monin osin hyvin hoidettu, kuten kansainväliset vertailut osoittavat, meillä luulisi olevan varaa pontevasti edistää ympäristönsuojelua kaikilla mahdollisilla foorumeilla.

Samoin meillä on vielä ainakin osittain vallalla harhakäsitys, että hyvä suoritus joillain ympäristösektoreilla kompensoi puutteet muualla. Näinhän ei tietenkään ole, kuten maailman talousfoorumin vertailukin osoitti: Suomen on vähennettävä aineellista kulutusta, jätteiden määrää ja luonnonvarojen kulutusta henkeä kohden. WWF:n Living Planet -raportti osoittaa, että jos kaikki maapallon ihmiset kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme noin neljä maapalloa.

Hyvällä ympäristötoimijalla ja -viestijällä onkin terve itsetunto: hän tuntee vahvuutensa ja heikkoutensa, on ansaitusti ylpeä saavutuksistaan sekä aktiivisesti edistää niitä myös muualla ja toimii avoimesti parantaakseen heikkoja puoliaan. Suomi-neidolla on vielä töitä ympäristöitsetuntonsa kanssa.

Kirjoittaja on WWF Suomen viestintäpäällikkö.