Tietoja todellisesta maailmasta

Changemaker-vapaaehtoisen ja Kiasman edustalle perustettuun telttakylään tutustumaan tulleen ohikulkijan keskustelu parin viikon takaa:

- Kukaan maailmassa ei näe nälkää.
- Ömm… Itse asiassa näkee.
- Eikä näe, se on vanha juttu.
- Nälkää näkeviä ja aliravittuja on kyllä edelleen vajaa miljardi.
- Eikä ole.
- Voitte löytää asiasta halutessanne tietoa monien kansainvälisten järjestöjen internetsivuilta, esimerkiksi YK:n ruokajärjestö WFP…
- Eihän noiden järjestöjen tiedoista voi olla ollenkaan varma. Vaikka ne eivät olisi koskaan käyneet Afrikassa, ne voivat väittää että siellä kuolee lapsia nälkää.
- Mutta ne jotka käyvät Afrikassa voivat kyllä vahvistaa tiedon.
- Ei. Kaikilla afrikkalaisilla on mopot. Tiedän. Telkkarissa on näytetty.

Banderolleilla koristeltu telttakylä Helsingin keskustassa kerää vääjäämättä puoleensa jos jonkinlaista kadun tallaajaa: innostuneita maailmanparantajia, televisiosta oppinsa saaneita ”kehitysyhteistyöasiantuntijoita”, ja niitä, joiden mieli on järkkynyt ja jotka purkavat omaa pahoinvointiaan kaikkiin, jotka suostuvat kuuntelemaan.

Elämälle katkeroituneiden ihmisten tilityksen ja mieleltään sairaiden ihmisten aggression ymmärtää, kun asettaa esitetyt mielipiteet oikeaa taustaa vasten. Myös kehitysyhteistyötä kritisoivien ihmisten kritiikin ymmärtää, kun kritiikki on perusteltua ja kun siitä voidaan käydä rakentavaa keskustelua. Mutta sitä, että ihmiset eivät tiedä mitään maailman valtaväestön todellisuudesta tai päättävät sulkea silmänsä erilaisin tekosyin – sitä on vaikea ymmärtää.

Välinpitämättömyys ja ennen muuta tietämättömyys tulivat Kiasman edustalla järjestetyn Changemaker-tempauksen aikana tutuiksi. Olin aavistanut, että monilla ihmisillä negatiivinen suhtautuminen vieraisiin kulttuureihin ja ihmisiin johtuu pitkälti tiedon puutteesta. Kuitenkin vasta Kiasman edustalla käytyjen keskustelujen myötä tajusin, kuinka sokea olen oman perhetaustani, ystäväpiirini ja opiskelujeni vuoksi ollut sille, miten totaalista tietämättömyys tässäkin maassa tänä ”globaalina aikana” voi olla.

Onko ihme, ettei kehitysmaita haluta auttaa, jos uskotaan ettei maailmassa nähdä nälkää? Onko ihme, että mustia pidetään laiskoina, jos uskotaan että kaikki he vain makaavat päivät puun alla ja näkevät nälkää, vaikka ruokaa olisi vähällä vaivalla tarjolla? Onko ihme ettei kehitysyhteistyötä kannateta, jos on kuultu vain niistä projekteista, joiden tuloksena on ollut rivi ruostuneita laivoja jossakin kehitysmaan satamassa? Onko ihme, ettei nykyisiä puheita hyvästä kehitysyhteistyöstä uskota, jos ajatellaan etteivät kehitysmaalaiset osaa itse viljellä, ja että olisi siksi parasta vain viedä heille kunnon suomalaista kauraa?

Nämä eivät ole kärjistyksiä. Nämä ovat todellisia mielipiteitä, joita omaavat hämmästyttävän monet. Siinä on kansalaisjärjestöille ja joka ikiselle kehityskysymyksistä kiinnostuneelle yksilölle työmaata: päivittää päättäjien ja heidän äänestäjiensä tiedot tämän maailman todellisuudesta.

Mutta mitä tehdä niiden suhteen, jotka vain eivät kerta kaikkiaan välitä muusta kuin omasta todellisuudestaan? Heidät täytyy pitää vähemmistönä. Parhaat keinot tähän ovat pieniä ja arkisia. Kodeissa, lastentarhoissa ja kouluissa vaikutetaan niiden asenteisiin, joiden mielipiteet vielä hakevat muotoaan – ja juuri heidän mielipiteensä on tärkeä. Yleinen suhtautuminen kehityskysymyksiin muutaman vuosikymmenen kuluttua riippuu siitä, miten nykyiset lapset ja nuoret aikuisiksi tultuaan maailman todellisuuden näkevät. On helpompaa ja ehkä pidemmän päälle myös vaikuttavampaa panostaa niihin, joiden mieli on vielä altis vastaanottamaan tietoja todellisesta maailmasta.

Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija, joka toimii Kirkon Ulkomaanavun yhteyteen perustetussa Changemaker-nuorisoverkostossa.

www.changemaker.fi