Idealismin kuperkeikka

Irakin sodan syttymisestä ja miljoonia ihmisiä vetäneestä rauhanmarsseista tulee maaliskuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Reutersin viime vuoden lokakuussa julkaiseman uutisen mukaan se on vaatinut jo yli 100 000 irakilaista siviiliuhria. Liittoutuneet ovat menettäneet yli 1 600 sotilasta.

Näistä järkyttävistä luvuista huolimatta sodan pääarkkitehti sai syksyllä neljä vuotta lisäaikaa istua presidenttinä. Hän sai käyttöönsä maailman kaikkien aikojen suurimman ja voimakkaimman armeijan.

Fyysinen ylivoima ei ole lannistanut irakilaisia. Surullisen monet ovat päättäneet vastata väkivaltaan väkivallalla, aiheuttaen siten kymmeniä uusia kuolonuhreja päivittäin. Kaaokselle ei näy loppua.

Voisiko ratkaisu löytyä absoluuttisesta pasifismista? Miten mahdettaisiin suhtautua, jos joku ryhtyisi tosissaan väittämään, ettei pahaa saa vastustaa pahalla, ettei demokratiaa voi juurruttaa epädemokraattisin keinoin, ja ettei sodalla voi tuoda rauhaa? Että kyseessä on looginen ristiriita: sota itsessään rikkoo juuri niitä arvoja, joita sillä lähdetään puolustamaan.

Onko tällaiselle idealismille käyttöä tämän päivän maailmassa? Entä Suomessa, jossa jo maamiinoista luopuminen ja YK-mandaatin vaatiminen kriisinhallintaoperaatioille leimataan turvallisuuspoliittiseksi haihatteluksi ja virvatulien opastuksella suunnistamiseksi?

Kysymyksiin voi etsiä vastauksia kulttuurikeskus Caisassa maaliskuun ajan avoinna olevasta näyttelystä, joka kertoo kolmesta idealistista Mahatma Gandhista, Martin Luther King Jr:sta ja Daisaku Ikedasta.

Mahatma Gandhi ajoi köyhän Intian itsenäisyyttä maailman suurimmasta imperiumista. Hän vaati kastittomien aseman parantamista, Intian maaseudun nälkäänäkevien pelastamista ja eri uskontokuntien välistä rauhaiseloa.

Martin Luther King Jr:lla oli unelma, että jonakin päivänä hänen neljä pientä lastaan saavat elää yhteiskunnassa, jossa heitä ei arvioida heidän ihonvärinsä, vaan heidän luonteensa perusteella. Washingtonissa vuonna 1963 järjestetyssä rauhanmarssissa hän lausui unelmansa ääneen kahdelle sadalle tuhannelle kuulijalle.

Näyttelyn kolmas henkilö elää yhä ja voi hyvin. Hän uskoo, että maailma jossa ei ole sotia on mahdollinen. Hän on seitsemänkymmentäkuusivuotias, mutta silti hän tekee yhä aktiivisesti työtä maailmanrauhan eteen.

Sanakirjan mukaan idealisti on joko idealismin kannattaja, epäkäytännöllinen haaveilija tai jaloihin päämääriin pyrkivä ihanteellinen henkilö. Epäkäytännöllisen haaveilijan vastakohta on reaalipoliitikko. Hän ajaa todella saavutettavissa olevien päämäärien mukaista politiikkaa.

Äkkiseltään ajateltuna näyttelyn kolme hahmoa olivat idealisteja, siis jaloihin päämääriin pyrkiviä ihanteellisia henkilöitä. Mutta toisaalta he onnistuivat lopulta toteuttamaan monia ajamiaan päämääriä. Intia itsenäistyi vuonna 1947, ja kastiin perustuva syrjintä kiellettiin Intian perustuslaissa kolme vuotta myöhemmin. Yhdysvalloissa Kingin esille tuomat ajatukset ovat saaneet päivä päivältä laajemman ja vankemman hyväksynnän valtaväestön keskuudessa.

Olivatko he siis sittenkin reaalipoliitikkoja? Entä he, jotka kaksi vuotta sitten uskoivat, että Yhdysvaltojen sotakoneisto voi väkivalloin tuoda rauhan ja demokratian Irakiin, olivatko he reaalipoliitikkoja, vai kenties jaloihin päämääriin pyrkiviä epäkäytännöllisiä idealisteja?

Gandhin, Kingin ja Ikedan toiminta osoittaa, että se, mikä tänään kuulostaa idealismilta, voi olla huomisen reaalipolitiikkaa. Tästä syystä typeriä kysymyksiä pitää saada esittää. Miksi on sotia? Miten on mahdollista, että maapallolla on riittävästi ruokaa kaikille, mutta silti on aliravitsemusta? Miksi tuberkuloosi, polio ja lavantauti ovat yhä ongelmia, vaikka rokotteet niitä vastaan on keksitty jo vuosikymmeniä sitten?

Jos uskomme hyvään ja olemme tarpeeksi ahkeria, ehkä saamme vielä nähdä, kuinka idealismi heittää taas kuperkeikan.

Kirjoittaja on koulutusvastaava Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa

www.gandhi-king-ikeda.fi