Suomen Sosiaalifoorumissa puhuneen Pekka Himasen mukaan olemme siirtyneet riskiyhteiskunnasta pelon yhteiskuntaan, jossa riskit ovat jo toteutuneet ja hätätila on sumentanut ihmisten suhteellisuudentajun. Media reagoi kriisiin esittämällä lisää viihdettä ja vetämällä huomion verraten epäolennaisiin ongelmiin.

Saksalainen sosiologi Ulrich Beck puhui 80-luvulla riskiyhteiskunnasta, jossa teollisen maailman instituutiot tuottavat uhkia, joita ne eivät enää itse pysty arvioimaan tai valvomaan. Filosofi Pekka Himasen mukaan olemme tänä päivänä tilanteessa, jossa riskiyhteiskunnasta on siirrytty pelon tai hätätilan yhteiskuntaan: riskit ovat jo toteutuneet ja toteutuvat parhaillaan, ja muutos näkyy sekä valtion että median roolissa.

"Hätätilassa ihminen menettää perspektiivin, eikä osaa tehdä rationaalisia arvioita tai ratkaisuja. Pelon yhteiskunnassa media pitää esillä vääriä asioita kuten terrorismia ja liikenneonnettomuuksia, vaikka ympäristöongelmat kasvavat, 50 000 ihmistä päivässä kuolee helposti estettävissä oleviin syihin ja aids-ongelman vakavuus saavuttaa historiallisessa vertailussa mustan surman", kuvaa Suomen Sosiaalifoorumissa lauantaina puhunut Himanen.

Valtion rooli taantuu kriisin äärellä "turvaa ja sirkushuveja" -tyyppiseksi: se pitää ihmisen pelossa terrorismivaroituksilla ja vahvistaa poliisivoimia samalla, kun media viihteellistyy entisestään. Ihmisten arvomaailmaa puolestaan värittää Scott Lashin teorian mukainen narsismin kulttuuri, joka Himasen mukaan näkyy mediassa vahvana.

"Itse käyttäisin termiä "masturbaation kulttuuri": ihmiset pyrkivät tyydyttämään itseään lakkaamatta kaikilla elämänalueilla. Median maailmankuvassa elämän tehtävä on viihtyminen, ja median sankarit ovat niitä, jotka ovat pystyneet elämään elämänsä mahdollisimman nautittavalla tavalla – pikemmin kuin vaikkapa hyväntekijöitä. Tällainen arvomaailma tekee myös poliittisesta toiminnasta mahdotonta."

Vielä kutistuvassa ja rajoja ylittävässä maailmankylässäkin tiedotusvälineitä leimaa nurkkakuntaisuus ja uutisointi, jossa arkitodellisuus vaikkapa Aasiassa ei ole sen lähempänä kuin aikaisemminkaan, mutta jossa alueen talousongelmat tai tsunamikatastrofi pomppaavat keskelle olohuoneitamme. Himasen mielestä medioiden tärkein haaste olisi pystyä katsomaan oikeaan suuntaan ja suhteuttaa kuvitellut ja todelliset hädät nykyistä paremmin.

Kenellä valta?

Himasen kanssa samassa tilaisuudessa puhunut tutkija ja kirjailija Olli Tammilehto kritisoi filosofin puheenvuoroa yhden tärkeän näkökulman - vallan - ohittamisesta. Keskeisin ongelma Tammilehdon mielestä on median keskittyminen, jolloin talouselämän määräysvalta sisällöistä kasvaa ja vaikutusvaltaisten yritysten kritisointi uutisissa vaikeutuu.

"Meidän mediamme on tehokkaampi propagandaväline kuin Pravda: koska uutiset esittävät useiden mielipiteiden kirjon, ihmiset luulevat, että siinä ovat edustettuina kaikki mielipiteet, vaikka juuri tärkeimmät on leikattu pois", väittää Tammilehto. Esimerkkinä talouselämän jalansijasta hän mainitsee kännyköiden vaarallisuutta koskevat pohdinnat, jotka Tammilehdon mukaan on julkisuudessa on nopeasti ohitettu.

Jos tuijotetaan vain medioiden uutis- ja ohjelmasisältöihin, jää myös huomaamatta, että järjestelmän keskeisimmäksi ytimeksi on mukisematta hyväksytty muuan toinen, Tammilehdon mukaan tärkeä propagandaväline:

"Mainonta on median kuningas. On merkillistä, että vaikka mainonta on täydellistä alistamista, meidän yhteiskunnassamme se hyväksytään vapauden ilmentymäksi."

Yleisökeskustelussa alustusten jälkeen etsittiin vastavoimia nykymenolle ja tärkeinä pidettiin tukea pienlehdille sekä median keskittymisen rajoittamista. Julkisen rahan osuuden kasvattaminen vähentäisi median kytkentöjä yritysmaailmaan ja Yleisradiota tulisi hyödyntää laatuohjelmien tuottamisessa. Myös verkkomedioista povattiin valtamedioille vastavoimaa, jonka avulla passiivisesta median kuluttajasta voisi tulla aktiivinen, mediakriittinen keskustelija.