Populismin haamu on palannut Etelä-Amerikkaan

Viime aikojen poliittiset muutokset – tuoreimpana Evo Moralesin valinta Bolivian presidentiksi – synnyttävät Latinalaiseen Amerikkaan ”ihmisesirippua”, joka aiheuttaa paniikkia Washingtonissa ja muissa vallan keskuksissa.

Perinteiset vallankäyttäjät tuntevat itsensä voimattomiksi laajenevan ”massojen kapinan” edessä. Lienee yhteensattumaa, että viime vuonna tuli kuluneeksi 75 vuotta samannimisen kirjan ilmestymisestä (José Ortega y Gasset: La rebelión de las masas).

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun niin sanottu populismi uhkaa Latinalaista Amerikkaa; se on maanosan aidoin ja leimallisin poliittinen liike.

Kyse ei ole myöskään populismin viimeisestä siintymiskerrasta. Yhtä lailla kuin Yhdysvaltain eteläiseen pallonpuoliskoon kohdistuva ylenkatse ja interventiot toistuvat, myös populismi palaa muuttolinnun säännöllisyydellä ja reaktiona useisiin tekijöihin.

Keskeinen tekijä muodostuu populismin nousun järkyttämien vallanpitäjien yrityksistä tukahduttaa se. He tuntuvat odottavan, että kansanjohtaja - joka on vuoroin karismaattinen ja vuoroin kammottava - yksinkertaisesti katoaisi näyttämöltä.

Ongelman ydin piilee kuitenkin siinä, että populistinen latinalaisamerikkalainen johtaja ei ole ilmiön syy, vaan yksi toimija muiden joukossa. Syntynyt tilanne yksinkertaisesti tarjoaa mahdollisuuden, jota hän ei pysty vastustamaan.

Kansanjoukkojen kaipaama johtaja ammentaa tukensa ”pohjasakalta” ja ”paidattomilta”, jotka eivät ole mitään ilman hänen messiaanista johtajuuttaan. Tämä seireeninlaulu uppoaa hyvin syrjäytyneisiin ja halveksittuihin kansanjoukkoihin.

Espanjalainen filosofi Ortega y Gasset todisti samaa ilmiötä maailmansotien välisessä Euroopassa, joka koki itsemurhahakuiset hulluudenpuuskat yhtäältä natsismin ja fasismin ja toisaalta totalitäärisen marxismin pauloissa. Juuri noina vuosina laajat väestökerrokset, joilla ei aiemmin ollut yhteiskunnallista merkitystä, saivat ratkaisevan roolin.

Euroopassa muutoksen moottorina toimi Venäjän vallankumous, ja Latinalaisessa Amerikassa samaa yritti Meksikon vallankumous, joka ajoi valtaväestönä olevien mestitsien aseman parantamista. Sortava järjestelmä jäi kuitenkin entiselleen, kuten oli tapahtunut myös atsteekkien, espanjalaisvalloittajien, kolonialismin, keisari Maximilianin ja diktaattori Porfirio Díazin aikana.

Latinalaisessa Amerikassa – jossa sosiaalinen eriarvoisuus oli säilynyt muuttumattomana – hälytyskellot alkoivat soida, kun Kuuban vallankumous 1959 uhkasi järkyttää tasapainoa.

Kuuban vallankumouksen traaginen hengissä pysyminen on tulosta onnettomasta yhdistelmästä, joka koostuu Washingtonin typeryydestä sekä Fidel Castron despotismista ja opportunistisesta tavasta käyttää kylmää sotaa hyväkseen.

Yhdysvallat päätti estää toisen Kuuban syntymisen hinnalla millä hyvänsä. Käytännössä se tarkoitti vasemmistovallan neutralointia Chilessä ja hienovaraista tukea kaikille alueen itsevaltaisille sotilashallituksille.

Yhdysvallat ei osannut tulkita oikein Perussa 1960-luvulla tapahtunutta surullista sotilasvallan kokeilua. Se oli esimakua uudenlaisesta populismista, joka puhkesi sittemmin kukkaan Venezuelassa.

Varhaisella 1920-luvulla harjoitettu ”salonkialkuperäisyys” oli paljolti valkoisen älymystön juttu, mutta se on saanut uusia piirteitä tällä vuosisadalla.

Argentiinan kansaa 1940-luvulta lähtien villinnyt Juan Perón oli italialaista syntyperää. Nyt johtajaksi voi Bolivian tapaan nousta alkuperäiskansan edustaja, joka takeltelee vaikeimpien espanjan sanojen kanssa, mutta vapisuttaa vanhaa järjestystä uhkaamalla kansallistaa luonnonvarat ja edistää kokanviljelyä.

Moralesin voitto Boliviassa tekee selväksi, että aika on heitetty hukkaan ja on aloitettava alusta. Tilanne ei näytä otolliselta maltillisille äänenpainoille tai kielelle, joka yhdistää kristillisdemokraattien viittaukset sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja sosialistien vaatimukset.

Uusi enemmistövalta pitää ilmeisesti ainoana perintönään maan uumenissa olevia rikkauksia. Eurooppa rakensi toisen maailmansodan jälkeen omaa sovintoaan jakamalla hiili- ja teräsvaransa, mutta ajatus Etelä-Amerikan yhteismarkkinoista, jotka yhdistävät Bolivian maakaasun Venezuelan öljyyn, häiritsee monien tarkkailijoiden yöunta.

Miten pysäyttää sellaista, mikä näyttää olevan jo hyvässä vauhdissa?

* Joaquin Roy on Miamin yliopiston Jean Monnet -professori ja EU-keskuksen johtaja.