EU:n mahdolliset tulevaisuudet

Euroopan unionissa on ollut kyse sotilaallisesti epäluuloisten tai kunnianhimoisten valtioiden ja imperiumien välisten väkivaltaisten konfliktien ylittämisestä. Projekti on onnistunut ainakin riittävästi ja luonut turvallisuusyhteisön, joka on kytköksissä transatlanttiseen yhteisöön. Euroopan raha- ja talousliitto EMU kattaa suuren osan EU:ta, ja tätä kokonaisuutta yhdistää ja symbolisoi euro ja yhteinen keskuspankki. EU:ssa on myös muita poliittisen yhteisön elementtejä – myös yhä useampia eurokansallisia symboleita – ja toistaiseksi epäonnistunut yritys sinetöidä ne jonkinlaisella perustuslaillisella sopimuksella.

Euroopalla on kuitenkin monia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, yhtenäisenä tai hajautuneena. Voidaan kuvitella ainakin neljä skenaariota: (1) uuskeskiaikainen, kaiken turvallistava kapitalismi, (2) uusi sosiaalidemokraattinen supervalta, (3) (osittainen) hajoaminen, tai (4) globaali sosiaalidemokratia. Mitä nämä skenaariot pitävät sisällään?

Ensimmäinen skenaario: uuskeskiaikainen, kaiken turvallistava kapitalismi

Ensimmäisessä skenaariossa poliittinen auktoriteetti järjestyisi uudella tavalla, ja sisä- ja ulkopuolen välinen ero Euroopassa hälvenisi. Monet Eurooppa-tutkijat ovat puhuneet uuskeskiaikaisuudesta vaihtoehtona modernien suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmälle. Ehkä limittäiset eurooppalaiset auktoriteetit ja päällekkäiset lojaliteetit ovat korvaamassa suvereenin valtion keskitetyn auktoriteetin ja sulkevat pois kansalliset lojaliteetit? Poikkikansallista ja vapaasti operoivaa pääomaa johtaisi poikkikansallinen liikkeenjohtoluokka, jonka toimintatilat eivät olisi alueellisia. Harva uuskeskiaikaisuudesta innostunut tutkija on kuitenkaan muistanut mainita käsitteen isän – Hedley Bullin teoksessaan Anarchical Society 1970-luvulla – korostaneen, että ”jos uuskeskiaikaisuus muistuttaa millään lailla aiempaa läntistä kristikuntaa, kuuluu siihen jatkuvaa ja kaikkialla läsnä olevaa väkivaltaa enemmän kuin moderniin valtiojärjestelmään”.

Tässä tulevaisuusvisiossa poikkikansallinen pääoma ja uusliberalistinen ideologia hallitsevat, mikä ei kuitenkaan tarkoittaisi nopeaa talouskasvua. Ainakin ensivaiheessa vallitsisi pitkä taantuma, samaan aikaan kun eriarvoisuus lisääntyisi. Taipumus väkivaltaan ja uusimperialismiin vahvistuisi, mikä myös loisi lisää turvallisuusongelmia. Sisä- ja ulkopuolen raja hälvenisi, mutta uudet sosiaaliset tilat olisivat poissulkevia, pääsyn määräisi luottokelpoisuus ja henkilön jäsenyys yhtiöissä tai hallintajärjestelmissä. Talousjärjestys olisi turvallistettu sekä ”sisäisesti” että ”ulkoisesti. Vallitsisi melkein jatkuva sota- tai poikkeustila, tai ainakin sellainen olisi julistettu. Sotilaallisten hyökkäysten sijasta uhkana olisi kansainvälinen terrorismi, joukkotuhoaseet ja poikkikansallinen rikollisuus. EU tulisi vedetyksi mukaan Washington-vetoisiin sotilaallisiin käytäntöihin ja interventioihin ja se kehittäisi tarkkailu-, valvonta- ja väkivaltakoneistojaan.

Ensimmäisen skenaarion mukainen unioni olisi suurelta osin sinetöitynyt EU:n perustuslailla, jonka Ranskan ja Hollannin kansalaiset kuitenkin hylkäsivät. Myös Suomen hallitukset vuodesta 1995 alkaen ovat olleet toteuttamassa ensimmäistä skenaariota. Lähtökohtana talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on ollut globalisaatio (Washingtonin konsensus). On hyväksytty eriarvoistuminen, jota yritetään ”kesyttää” vähäisellä kehitysavulla. Suomi osallistuu YK:sta riippumattomasti toimivan sotilaallisen iskukyvyn luomiseen ja hyväksyy hiljaisesti Yhdysvaltain oikeuden hyökätä. Suomi osallistuu aktiivisesti EU:n iskukyvyn kehittämiseen. Esimerkiksi vuoden 2004 turvallisuuspoliittisessa selonteossa valitetaan sellaisen oikeudellisen menettelytavan puutetta, joka mahdollistaisi YK:n turvallisuusneuvostosta riippumattoman toiminnan: ”Riskit ja uhkat ovat saaneet uusia muotoja ja niiden vaikutukset välittyvät nopeammin ja laajemmalle alueelle.” ”Uudet uhat, jotka määritellään samaan tapaan kuin Yhdysvallat, heijastuvat Euroopan sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen.”

Toinen skenaario: EU sosiaalidemokraattisena supervaltana

Euroopan rauhanprojektin ideana on aina ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista alkaen ollut yritys tehdä Eurooppa uudelleen vahvaksi ja ainakin osin palauttaa sen asema maailman keskuksena. Tällöin EU ei tyydy Yhdysvaltojen junioripartnerin rooliin globaalin kapitalismin hallinnassa ja kilpailussa omistuksista, markkinoista ja raaka-aineista. Toisen skenaarion mukaan EU:sta rakennetaan pikemminkin ”vastavoimaa” Yhdysvalloille. Luodaan keskitetty liittovaltio, jolla on globaali sotilaallinen iskukyky. Globaali sotilaallinen ulottuvuus ei nimittäin vaadi vain nopeita joukkoja vaan myös nopeaa ja keskitettyä päätöksentekoa. Erilaisuuden ja vastavoiman rakentaminen voisi myös johtaa uuden – vaikkakin ehkä kontrolloidun ja säädellyn – voimatasapainojärjestelmän syntyyn, jossa keskeisiä toimijoita voisivat olla Yhdysvallat, Eurooppa ja Kiina (tai Aasia).

On ainakin kaksi syytä, miksi keskitetyn EU:n täytyy yrittää löytää keinoja pitää yllä tai kehittää eurooppalaista hyvinvointimallia. Ensinnäkin päätöksentekovallan keskittäminen esimerkiksi sotilaallisten tarpeiden vuoksi syventää EU:n legitimaatio-ongelmia. Niihin voidaan vastata kehittämällä eurooppalaista demokratiaa ja sosiaaliturvaa. Toiseksi EU:lla täytyy olla oma eurooppalainen identiteetti. Niinpä EU esitetään erilaisena kuin Yhdysvallat ja tällä erilaisuudella täytyy olla katetta. Lisäksi uuteen europeanismiin voi kuulua ainakin osin erilainen visio eurooppalaisen kasvun ehdoista.

Suomen hallituksillakin voi olla tietty valmius mennä mukaan tällaisiin järjestelyihin, vaikka erillinen liitto- tai supervalta ei ole ainakaan Suomen nykyisen hallituksen Eurooppa-politiikan virallinen tarkoitus. Sen sijaan ranskalaisen ja kansainvälisen ATTACin ABC-suunnitelma tukee tämän skenaarion mukaisen EU:n rakentamista. ABC-suunnitelma on EU:n agendaan sopeutettu lyhyen ja keskipitkän tähtäimen suunnitelma, joka samalla määrittelee ATTACin oman ohjelman EU:n kehitykselle. ATTAC ei ole tietenkään ajamassa militarisoitua Eurooppaa vaan sosiaalidemokraattista liittovaltiota, joka voisi toimia poliittisena vastavoimana Yhdysvalloille. Johan Galtung epäili kuitenkin jo 1970-luvulla kirjoitetussa teoksessaan Euroopan yhteisö – uusi supervalta, että vaikka vasemmisto tulee huolehtimaan Yhdysvaltain mustamaalauksesta ja onnistuu perustelemaan liittovaltioprojektin, projekti joutuu kuitenkin helposti niihin oikeistolaisiin käsiin, jotka ovat kiinnostuneita Euroopan suuruudesta ja mahdista.

Kolmas skenaario: EU hajoaa ainakin osittain

EU saattaa myös osin hajota seuraavan 10–15 vuoden kuluessa. Tähän on kaksi pääsyytä. Ensinnäkin, jos EU:sta halutaan sosiaalidemokraattinen liittovaltio, vastavoima Yhdysvalloille tai supervalta, osa nykyisistä jäsenmaista pitää marginalisoida tai erottaa. Osa nykyisistä jäsenmaista on lojaaleja ensimmäisen skenaarion mukaiselle maailmalle ja siten myös Yhdysvalloille ja poikki-Atlanttiselle liittoumalle.

Toiseksi, EU saattaa hajota, koska se on koko ajan yleisen legitimaatiokriisin partaalla. Tästä kertoo myös perustuslakihankkeen epäonnistuminen. Alun perin Euroopan integraatiota on oikeutettu rauhalla ja sillä, että integraation avulla voidaan teknisesti tehdä paremmin sellaisia asioita, joista jäsenvaltiot eivät enää yksin selviä kunnolla (ns. Monnet -metodi). Nämä eivät kuitenkaan riitä oikeutukseksi, kun EU-instituutioiden valta kasvaa ja hyvinvointipalveluita ja demokratiaa rapautetaan. Myös sisäiset legitimaatio-ongelmat voivat osaltaan kannustaa liittovaltion rakentamiseen (”demokratiaa ja hyvinvointia eurooppalaisille”).

Edetä voi vain ilman uusliberalismiin sitoutuneita vastarannan kiiskiä. Näihin kuuluu erityisesti Yhdysvaltoja sokeasti seuraava Britannia, osa uusista jäsenistä ja tällä hetkellä myös Silvio Berlusconin johtama atlantistinen ja oikeistolainen Italia. Hajoamisella voi toki olla myös tarkoittamattomia vaikutuksia, joten monetkaan eivät ole helposti valmiita tähän.

Neljäs skenaario: globaali sosiaalidemokratia

EU voi myös kehittää identiteettiään, toimijuuttaan ja kapasiteettiaan siviilivaltana ja vastustaa pyrkimyksiä turvallistamiseen. Turvallistamisen purkaminen tarkoittaisi sekä demokratisaatiota Euroopassa että myös tilojen avaamista demokraattiselle maailmanpolitiikalle. Tällöin EU pyrkisi demokratisoimaan globaalia hallintaa ja rakentamaan globaali-keynesiläisiä mekanismeja, myös kääntääkseen kapitalistisen maailmantalouden pitkän taantuman nousuksi ja luodakseen globaalin turvallisuusyhteisön edellytyksiä.

Tämän skenaarion toteutuessa EU ei enää pyrkisi olemaan maailman keskus. EU kyllä kehittäisi uusia demokraattisia ja järkevämpään maailmantalouden hallintaan tähtääviä instituutioita, mutta se ei esittäisi itseään keskuksena tai mallina muille. Demokraattisessa globaalihallinnassa unionilla, sen kansalaisilla tai jäsenmailla ei voisi olla etuoikeuksia.

Mitkä voimat ajavat tällaista Eurooppaa? Skenaarion toteutuminen voi pohjautua yhteiskunnalliseen kosmopolitisaatioon ja – Ulrich Beckin esille tuomaan – ”toiseen modernisaatioon”. Yhteiskunnalliset valtasuhteet ovat yhä enemmän maailmanlaajuisia, ja samalla myös monet riskit ovat globaaleja. Varsinkin Euroopassa kehitykseen on reagoitu luomalla uusia kosmopoliittisen tietoisuuden ja poliittisen toimijuuden muotoja. 1990-luvulla noussut globaali kansalaisyhteiskunta on merkittäviltä osin kotoisin juuri Länsi-Euroopasta. Esimerkiksi maailmanlaajuisen valuutanvaihtoveroliikkeen ydin on kotoisin Euroopasta. Maailman sosiaalifoorumi syntyi brasilialaisten ja Ranskan ATTACin aloitteen pohjalta. Kehitys ei tule jäämään tähän.

Globaalia sosiaalidemokratiaa – ja sen mahdollistamia muita muutoksia – ajava liike on kuitenkin heikko. Suuri osa eurooppalaisista vasemmistointellektuelleista ja kansalaisyhteiskunnasta on ainakin ensivaiheessa kallellaan pikemminkin toisen skenaarion eli eurooppalaisen liittovaltion rakentamisen suuntaan. Reaktiona tuleviin talouskriiseihin ja sotiin liike voi kuitenkin vahvistua. Jos Eurooppa-projekti on jumissa tai hajoamassa, voi olla helpompi edistyä globaaleissa hankkeissa. Symbolisesti kysymys on myös siitä, kumpi ehtii ensin: eurooppalaiset vai globaalit verot?