Ulkoistettu turvapaikkapolitiikka, laiminlyöty suojelujärjestelmä – Aika palauttaa Tampereen henki kunniaan!

Abdelkrim Belguendouz kirjoittaa kuvaavasti EU:n pyrkimyksistä ulkoistaa maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkansa ja estää niin siirtolaisten kuin turvapaikanhakijoidenkin pääsy EU:n alueelle.

Rajavalvonnan tehostaminen, uudet rekisterit, kuljetusyhtiösanktiot, yhteistyö kauttakulkumaiden viranomaisten kanssa sekä niin sanotut takaisinottosopimukset eri maiden kanssa ovat esimerkkejä keinoista, joilla turvapaikanhakijat ja siirtolaiset on pyritty pitämään EU:n ulkopuolella. Rajat on suljettu turvallisuuden ja laittoman maahanmuuton torjunnan nimissä. Turvapaikanhakijoista on tullut 11.9.2001 käynnistyneen ylikierroksilla käyvän turvallisuuskeskustelun sijaiskärsijöitä.

Koska laillisia maahantuloväyliä on niukasti, turvapaikanhakijat joutuvat turvautumaan ihmissalakuljetukseen ja muihin vaarallisiin maahantulokeinoihin. Eurooppaan pyrkiviä ihmisiä hukkuu Välimerellä sekä Atlantilla, ja heitä ammutaan Pohjois-Afrikassa. Sitä mukaa, kun EU-maat tukkivat maahanpyrkijöiden reittejä, matka Eurooppaan muuttuu entistä vaarallisemmaksi. Kun Espanja ja Marokko vahvistivat rajavalvontaa Ceutan ja Melillan erilliskaupunkien kohdalla, hädänalaiset ihmiset alkoivat pyrkiä Kanarian saarille Mauritaniasta. Vain paria kuukautta myöhemmin merimatka piteni entisestään, ja EU:n rajalle alettiin saapua veneillä jo Senegalista saakka.

Artikkelissaan Belguendouz kritisoi voimakkaasti EU:n suunnittelemia alueellisia suojeluohjelmia, jotka hänen mukaansa ovat osa EU:n ulkoistamispolitiikkaa. Alueellisten suojeluohjelmien julkilausuttuna tavoitteena on parantaa esimerkiksi Afrikassa tai entisen Neuvostoliiton länsireunalla sijaitsevien kauttakulkumaiden valmiuksia suojella pakolaisia.

Tavoite auttaa suuria pakolaismääriä majoittavia valtioita on erittäin tervetullut. Alueellisten suojeluohjelmien avulla EU voisi halutessaan kantaa vastuuta maailman pakolaistilanteesta ja auttaa järjestämään pakolaisille kestäviä ratkaisuja.

Belguendouzilla on kuitenkin hyviä syitä epäuskoon.

Pakolaisten suojelua mahdollisimman lähellä kotimaitaan pidetään EU:ssa usein jonkinlaisena ihmelääkkeenä. Samalla unohdetaan, että suuret pakolaismäärät voivat vaikuttaa kielteisesti köyhien isäntämaiden poliittiseen vakauteen.

On myös aiheellista kysyä, leimataanko maat, joihin suunnitellaan alueellisia suojeluohjelmia, samalla niin sanotuiksi turvallisiksi kauttakulkumaiksi, joihin turvapaikanhakijat voidaan lähettää EU:sta käsittelemättä heidän hakemuksiaan. Vielä pidemmälle on menty niin sanottujen turvallisten lähtömaiden listaa koskevissa neuvotteluissa, joissa muun muassa Tansaniaa on ehdotettu listalle sillä perusteella, että sinne kaavaillaan alueellista suojeluohjelmaa. Tansanian tapa suojella maahan muista maista tulevia pakolaisia ei kuitenkaan kerro mitään siitä, miten turvallinen maa on omille kansalaisilleen. Jo määritelmän mukaan pakolainen pakenee usein nimenomaan oman maansa viranomaisia esimerkiksi poliittisen mielipiteensä aiheuttaman vainon takia. Ehkä kaikkein suurimman uskottavuusongelman aiheuttaa kuitenkin EU:n oman turvapaikkajärjestelmän kelvoton taso. EU:n alueelle päässeitä turvapaikanhakijoita pallotellaan vuosikausia maasta toiseen niin sanotun Dublin-järjestelmän puitteissa ilman kunnon kuulemista ja takeita turvan saamisesta. Yhteisen järjestelmän pohjaksi tarkoitetut direktiivit, jotka määrittelevät vähimmäisvaatimukset turvapaikanhakijoiden kohtelusta ovat niin alhaisella tasolla, että minkäänlaisesta yhteisestä järjestelmästä ei voida puhua. EU-maiden järjestelmät eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, ja turvapaikanhaku EU:ssa on siksi melkoista tuuripeliä.

Turvapaikanhakijoita pidetään monissa EU-maissa tarpeettomasti säilössä, joskus täysin ihmisasumukseksi kelpaamattomissa oloissa. EU-maista myös käännytetään turvapaikanhakijoita maihin, joissa heitä vangitaan ja kidutetaan.

Samalla kun hakijamäärät ovat laskeneet puoleen vuoden 2001 tasosta, asenteet turvapaikanhakijoita kohtaan ovat koventuneet EU-maissa. Myös Suomessa turvapaikanhakijat leimataan usein väärinkäyttäjiksi, mikä lisää rasismia ja muukalaispelkoa. Esimerkkinä kiristyneistä asenteista mainittakoon Suomessa yleistynyt käytäntö antaa muun muassa Somaliasta, Irakista ja Afganistanista tulleille hakijoille tilapäisiä oleskelulupia. YK:n pakolaispäävaltuutettu UNHCR kuitenkin suosittelee Somaliasta tuleville kansainvälisen suojelun antamista.

Miten uskottavasti EU voi viedä viestiä pakolaisten paremmasta suojelusta muille maille, kun sen omien jäsenvaltioiden käytännöt rikkovat niiden kansainvälisiä suojeluvelvoitteita? Millainen on komission uskottavuus, kun se pysyy hiljaa EU-maiden omista vakavista ongelmista?

Suomen edellisellä puheenjohtajakaudella vuonna 1999 Tampereella järjestetyssä huippukokouksessa päätettiin luoda EU:lle yhteinen turvapaikkajärjestelmä, jonka pohjana olisi turvapaikkaoikeuden kunnioittaminen ja Geneven pakolaissopimuksen kattava ja täysimääräinen soveltaminen. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin tämä ”Tampereen henki” tuntuu täysin unohtuneen. Kuten Belguendouz kirjoittaa, Tampereella tehdyt päätökset ovat monessa suhteessa jääneet hurskaiksi lupauksiksi vailla vastinetta käytännössä.

EU-puheenjohtajana Suomella on nyt erinomainen mahdollisuus muuttaa yhteisen turvapaikkapolitiikan suunta. Keskeistä on luoda todellinen yhteinen järjestelmä, jossa kaikki vainoa pakenevat saavat tarvitsemaansa suojelua riippumatta siitä, mihin jäsenvaltioon he onnistuvat pääsemään. Yhtä tärkeää on varmistaa, että suojelua tarvitsevat pääsevät EU:n alueelle sitä hakemaan. Mitkä olisivatkaan parempia tilaisuuksia palauttaa Tampereen henki kunniaan kuin oikeus- ja sisäasiainministereiden epävirallinen kokous syyskuussa ja EU:n ja Välimeren maiden yhteinen kokous marraskuussa – molemmat Tampereella.