Kommenttipuheenvuoro Abdelkrim Belguendouzille

Abdelkrim Belguendouzin artikkeli on tärkeä nostaessaan esille ongelmia, joita on ilmennyt niissä Euroopan unionin ulkosuhteissa, jotka koskevat turvapaikka-asioita ja maahanmuuttoa. On oikein korostaa Saharan eteläpuolisen Afrikan kansalaisten menehtymisiä ja ihmisoikeusloukkauksia, joita tapahtui Espanjan erillisalueilla Marokossa vuoden 2005 lopussa, vaikkakin nämä tapahtumat saivat melkoisesti huomiota myös tapahtumahetkellä. Näitä ilmeni, kun EU yritti laajemmin ulkoistaa maahanmuuton valvontaa Pohjois-Afrikassa ja muilla kauttakulkualueilla. Tältä ulkoistamispolitiikalta on selvästi puuttunut johdonmukainen suunta ja pidemmän aikavälin näkökulma.

Samanaikaisesti nämä argumentit täytyy kuitenkin asettaa laajempaan politiikkayhteyteensä.

Ensinnäkin, suurimmalla osalla EU-maista on laajempia siirtolaisuuteen liittyviä huolenaiheita kuin pelkästään säätelemätön siirtolaisuus (irregular migration). Monet maat löyhentävät maahanmuuttopolitiikkaansa houkutellakseen lisää ulkomaista työvoimaa – etenkin väliaikaisten siirtolaisohjelmien avulla. Useat maat ovat mukana kilpailemassa lahjakkuuksista ja ne etsivät keinoja houkutella ja pidätellä ulkomaisia opiskelijoita ja koulutettuja siirtolaisia. Lisäksi etenkin suurimmissa EU-maissa kiinnitetään huomiota integraation haasteisiin. Taistelu säätelemätöntä siirtolaisuutta vastaan on yksi osa johdonmukaista kansallista maahanmuuttopolitiikkaa.

Toiseksi, suurin osa EU-maiden hallituksista toteaisi, että valvonta on olennainen osa oikeudenmukaisempaa turvapaikkajärjestelmää. On kiistaton tosiasia, että valtaosa EU:ssa olevista turvapaikanhakijoista ei ole virallisen määritelmän mukaisia pakolaisia. Yhden vankan argumentin mukaan turvapaikkajärjestelmä voi toimia kunnolla vain, jos resursseja ja huomiota voidaan keskittää niihin ihmisiin, jotka ovat oikeutettuja turvapaikkoihin. Rajavalvonta on yksi keino virtaviivaistaa turvapaikkajärjestelmää, vaikka siinä joskus epäonnistutaankin ja vaikka sillä selvästi on tarkoituksettomia seurauksia. Lisäksi ulkoistettu valvonta on yksi keino muiden valvontakeinojen joukossa.

Kolmanneksi, on olemassa useita syitä siihen, miksi EU tekee maahanmuuttokysymyksissä yhteistyötä Pohjois-Afrikan ja muiden kauttakulkumaiden kanssa. Useimmat maahanmuutto- ja takaisinottosopimukset sisältävät sopimuksia ulkoisesta rahoituksesta ja kapasiteetin rakentamisesta. Tavoitteena on kehittää selkeämpiä siirtolaiskäytänteitä ja -politiikkoja näissä maissa. On aivan yhtä oikeutettua nähdä nämä sopimukset osana pidemmän aikavälin kehitysagendaa kuin osana siirtolaisuusagendaa.

Kuilu, joka vallitsee Belguendouzin artikkelin ja tässä esitetyn analyysin välillä, on osoitus vakavasta ongelmasta, jota usein vähätellään. Ongelmana on objektiivisen keskustelun puute. Mielipiteet siirtolaisuudesta jakautuvat aivan liian helposti kahteen: eräiden poliitikkojen sekä joidenkin tiedotusvälineiden kantoihin valvonnasta ja kansalaisjärjestöjen sekä useiden asian puolestapuhujien näkemyksiin ihmisoikeuksista. Täsmällisten tietojen, tutkimusten ja medianäkyvyyden puute sekä toisinaan vastuuttomuus poliittisilla johtopaikoilla ovat vääristäneet keskustelua. Ei ole epäilystäkään, etteikö EU:n maahanmuuttopolitiikkaa pitäisi parantaa, mutta parannusta tuskin tapahtuu täsmällisen ja tietoihin perustuvan keskustelun puuttuessa.