Slummissa asuminen ei ole ilmaista

Maailman slummeissa asuu jo miljardi ihmistä. Vailla peruspalveluita ja maanomistusoikeutta köyhälistökortteleiden ihmiset joutuvat usein paikallisten koronkiskureiden hampaisiin. YK suunnittelee lainarahastoa helpottamaan slummiasukkaiden talonrakennusta.

YK puuhaa uutta lainarahastoa kohentaakseen elinoloja slummeissa. Niihin on pakkautunut miljardi ihmistä samalla, kun kaupunkilaisista on tullut enemmistö maapallon 6,6 miljardin asukkaan joukossa.

Kaupunkien kasvusta 95 prosenttia keskittyy kahden seuraavan vuosikymmenen aikana kehitysmaihin, mikä voi kaksinkertaistaa slummiasukkaiden määrän 13 vuodessa, YK:n asuinyhdistyskuntakeskuksen, Habitatin, johtaja Anna Tibaijuka muistuttaa.

Esimerkiksi Tansaniassa kaupunkien väestö kasvaa kuuden prosentin vuosivauhtia eli tuplasti yleiseen väestönkasvuun verrattuna.

Yleisesti ajatellaan, että hökkelikylien asukkailla ei ole rahaa, mutta silti he käyttävät huomattavia summia välttämättömyyksiin, kuten veteen, Tibaijuka huomautti Kenian pääkaupungissa Nairobissa kokoontuneelle Habitatin hallintoneuvostolle.

Köyhälistökorttelien väki maksaa puhtaasta juomavedestä 4-100 kertaa sen, mitä paremmin asuvat. Esimerkiksi Keniassa vesi saatetaan tuoda slummeihin säiliöautoilla, joista asukkaat ostavat annoksensa. Myyjät ovat julkishallinnon tai yksityisten yritysten palveluksessa.

Kalliilla kaupattu vesi ei aina ole edes puhdasta, vaan se on aiheuttanut slummeissa ripuli-, kolera- ja lavantautiepidemioita.

Asuminen Afrikan hökkelikylissä tulee muutenkin kalliiksi. Usein joku paikallinen kiho pystyttää hatarat asumukset julkisessa omistuksessa olevalle joutomaalle ja alkaa periä asukkailta kiskurivuokria.

Habitatin selvityksen mukaan keinottelija saa kulunsa katettua alle vuodessa ja käärii sen jälkeen puhdasta voittoa ilman laillisia oikeuksia maa-alueeseen.

Tibaijukan mukaan hökkelien "omistajat" asuvat usein itse hienoissa kartanoissa ja jättävät "vuokralaisensa" vaille alkeellisimpiakin peruspalveluja.

Habitat puuhaa nyt lainarahastoa helpottamaan slummiasukkaiden talonrakennusta. Koska kehitysmaat eivät yksin selviä taakasta, talkoisiin kutsutaan julkista ja yksityistä sektoria maailmanlaajuisesti.

Asukkaiden järjestöille ja kunnille aiotaan myöntää lainoja edulliseen asuntorakentamiseen ja peruspalvelujen, kuten veden ja sanitaation, turvaamiseen.

Alkuvaiheessa rahaston pesämuna kootaan YK:n jäsenmaiden lahjoituksista. Jos hanke lähtee hyvin käyntiin, Habitat kaavailee ottavansa jatkossa velkaa valtioilta ja kansainvälisiltä järjestöiltä. Myös obligaatiokauppaa voidaan harkita.

Kehitysmaita hanke innostaa kovasti, mutta vauraat maat kyselevät, kaivataanko nykyisten luottolaitosten, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston, rinnalle uusia.

Tibaijuka puolustaa hanketta sillä, ettei nykyisillä luotottajilla ole mahdollisuuksia antaa lainaa yhteiskunnan köyhimmille. Niiltä puuttuu myös kokemusta ja taitoa työstä sosiaalisten kysymysten parissa.

Lisäksi laitosten luotot myönnetään valtioille, ei yhteisöjä edustaville ryhmille tai kunnille.

Kaupalliset pankit eivät myöskään suosi köyhiä asiakkaita. Slummiasukkaan on vaikea asioida pankissa, koska hän ei omista hökkeliään eikä edes laillista osoitetta.

Hökkelikylien asukasmäärä kasvaa Saharan eteläpuolisen Afrikan kaupungeissa keskimäärin 4,5 prosentin vuosivauhtia. Ainoastaan Etelä-Afrikka on onnistunut taltuttamaan kasvun, mutta maassa on silti yhä kahdeksan miljoonaa ihmistä vailla kunnon kotia ja peruspalveluja.