Marokon eteläpuolella sijaitsevan Länsi-Saharan hallinnasta on kiistelty vuosikymmeniä. Ratkaisun viipyminen näkyy ennen kaikkea länsisaharalaisten arjessa - eikä vähiten miehittäjä-Marokon suorittamien systemaattisten ihmisoikeusloukkauksien vuoksi. Länsi-Saharan tilanne muistuttaa monin tavoin Itä-Timoria, pohtii Timo Mielonen.

Toukokuun alkupuolella tapasin kaksi länsisaharalaista, kun H'mad Hammad ja Lamine Yahiaoui kävivät maailma.netin toimituksessa kertomassa Länsi-Saharan tilanteesta. Länsi-Sahara on entinen Espanjan siirtomaa, jota Marokko on laittomasti miehittänyt vuodesta 1975 lähtien.

Uutiset olivat huonoja. Ihmisoikeusloukkaukset ovat yleisiä ja brutaaleja, eivätkä YK:n ihmisoikeustoimikunnan, Amnesty Internationalin tai Human Rights Watchin raportit näytä millään tavoin vaikuttavan Marokon hallitukseen.

Länsi-Saharan miehityksen lopettava poliittinen ratkaisu on kaukana. Keskeisin ongelma Marokon ja Polisarion välillä on kysymys alueen itsenäisyydestä, jota länsisaharalaisia edustava Polisario-liike ajaa.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman mukaisesti Länsi-Saharan kohtalosta piti päättää kansanäänestyksessä vuonna 1992. Marokko ei kuitenkaan ole kansanäänestykseen suostunut. Se on esittänyt oman autonomiasuunnitelmansa, jota Polisario ei voi hyväksyä.

Kansanäänestyksen järjestäminen itsenäisyydestä sisältyi yhtenä vaihtoehtona James Bakerin johdolla vuonna 1997 neuvoteltuun Houstonin sopimukseen. Tämäkään ei ole Marokolle kelvannut; sille ole kelvannut mikään esitys kansanäänestyksestä, jossa yhtenä vaihtoehtona olisi Länsi-Saharan itsenäisyys.

Polisarion edustajana Pohjoismaissa toimiva Lamine Yahiaoui kertoi, että heille sopii myös sellaisen kansanäänestyksen järjestäminen, jossa vaihtoehtoina ovat autonomia ja liittyminen Marokkoon, kunhan itsenäisyys on yksi äänestyksessä mukana oleva vaihtoehto. Jos se saa enemmistön, kuten Polisariossa uskotaan, Marokon on vetäydyttävä laittomasti valtaamiltaan alueilta, sillä Marokolla ei ole mitään historiallista oikeutta Länsi-Saharaan.

Länsi-Saharan tilanne muistuttaa monin tavoin Itä-Timoria, jonka Indonesia miehitti - samoin - vuonna 1975. Itä-Timor oli aiemmin Portugalin siirtomaa, eikä Indonesia ollut milloinkaan aikaisemmin hallinnut Timorin saaren itäosaa.

Yhteistä Länsi-Saharalle ja Itä-Timorille on muiden valtioiden haluttomuus puolustaa miehitettyjen alueiden asukkaiden oikeuksia. Näin siksi, että taloudelliset ja poliittiset intressit ovat painavampia kuin ihmisoikeudet tai oikeus omaan alueeseen.

Indonesian miehityksen lopettaminen näytti pitkään toivottomalta, vaikka kansainvälinen tuki Itä-Timorin itsenäisyydelle vahvistui 1990-luvun puolivälin jälkeen. Ratkaiseva käänne oli Indonesian ajautuminen vuonna 1998 taloudellisiin ja poliittisiin vaikeuksiin, jotka johtivat presidentti Suharton eroon.

Uusi presidentti Habibie ehdotti kansanäänestystä laajasta autonomiasta sekä itsenäisyyttä, mikäli autonomia äänestyksessä hylättäisiin. Näin kävi ja Itä-Timor itsenäistyi YK:n avustuksella toukokuussa 2002.

Pitäisikö siis länsisaharalaisten toivoa ja odottaa, että Marokko ajautuisi kriisiin, joka avaisi tien itsenäisyyteen? Onhan kautta historian monien pienten valtioiden itsenäistyminen kytkeytynyt miehittäjävaltioiden poliittisiin ongelmiin. Itä-Timorin ohella Baltian maiden itsenäistyminen 1991 noudatti tätä kaavaa.

Odottavan aika on kuitenkin pitkä, eikä mikään takaa, että Marokko ajautuisi sellaiseen kriisiin, joka auttaisi lopettamaan länsisaharalaisten ahdingon.

Ratkaisua on etsittävä toisaalta, politiikasta. Niin kutsutun kansainvälisen yhteisön on ryhdistäydyttävä ja painostettava Marokko hyväksymään turvallisuusneuvoston päätöslauselman toimeenpano sekä siihen liittyvä kansanäänestyksen järjestäminen Länsi-Saharassa. Marokon on myös hyväksyttävä, että Länsi-Saharan itsenäisyys on yksi äänestyksen vaihtoehdoista.

Kansainvälinen yhteisö tarkoittaa sekä yksittäisiä valtioita että kansainvälisiä järjestöjä. Yksittäisistä valtioista olennaisia ovat erityisesti Espanja, Ranska ja Yhdysvallat, kansainvälisistä järjestöistä YK, EU ja Afrikan Unioni AU. Erityisen suuri vastuu on YK:lla, koska sen johdolla Länsi-Saharan kriisiin on jo pitkään etsitty ratkaisua.

YK:n vastuun peräänkuuluttamiseen liittyy riski, sillä maailmanjärjestöä pidetään - osin aiheellisesti - heikkona. Usein kyse on kuitenkin jäsenvaltioiden halusta pitää YK heikkona, sillä se on monille heistä edullista.

Länsi-Saharan osalta YK:n heikkous on edullista erityisesti Espanjalle, joka haluaa Marokon estävän afrikkalaisten laittomien siirtolaisten pääsyn Espanjaan. Lisäksi Espanja haluaa kalastajilleen oikeuden kalastukseen Länsi-Saharan rannikolla.

Laiton siirtolaisuus on Espanjalle todellinen ongelma, samoin perinteisten kalastusalueiden ehtyminen. Kumpaankin ongelmaan löytyy kuitenkin myös muita ratkaisuja kuin Marokon tukeminen, mikä samalla merkitsee Länsi-Saharan miehityksen hyväksymistä.