Lähi-idässä on kosolti vettä - mutta ei kaikille

Vesipulaa pidetään tulevien sotien mahdollisena sytykkeenä Lähi-idässä, mutta tosiasiassa autiomaassakin on runsaasti vettä.

Ratkaisevaa on, miten vesi jaetaan, tunisialainen maantieteilijä Habib Ayeb, 52, sanoo. Hän toimii professorina sekä Pariisin yliopistossa että Kairon amerikkalaisessa yliopistossa.

Ayeb muistuttaa, että Lähi-itä kuuluu suureen aavikkovyöhykkeeseen, joka ulottuu Atlantilta Taurus- ja Zargos-vuoristoihin Iranissa ja Irakissa.

Vettä alueella on kuitenkin kosolti, kun mukaan lasketaan pohjavedet sekä joki- ja sadevesi. Alue saa vettä muualta sekä Afrikasta tulevan Niilin että Turkista Irakiin laskevien Eufrat- ja Tigrisjokien mukana.

Lähi-idän vesipula on poliittista

"Alueen kokonaisvesivaranto ylittää 2 000 kuutiota henkeä kohti vuodessa, kun se niukan veden alueilla on alle 500 kuutiota", Ayeb kertoo.

Lähi-idän vesiongelmat ovat hänen mukaansa seurausta vahvemman oikeutta noudattavasta vesipolitiikasta ja tiukkojen kansainvälisten sääntöjen puutteesta.

Irakilla on vettä jopa 4 000 kuutiota henkeä kohti, kun Gazassa annos jää 200 kuutioon. Länsirannan ja Israelin tilanne ei ole Ayebin mukaan juuri Gazaa parempi.

Hän näkee yhtenä ratkaisuna vesipulaan maatalousmaiden vuokraamisen sieltä, missä vettä riittää.

"Moni tekee sitä jo. Uudessa Irakissa voisi olla mahdollista, että Israel saisi vuokralle laajoja peltoja Tigrisin ja Eufratin lähistöltä", tutkija uumoilee.

Hän ei usko vesisotiin Lähi-idässä, koska vahvimmat eivät niistä juurikaan hyötyisi ja heikoimmilla ei ole riittäviä voimavaroja.

Turkki ottaa vettä vahvemman oikeudella

Ayebin mukaan kansainväliset vesisopimukset ovat liian epämääräisiä eivätkä poliittisesti sitovia. "Se jättää valtioille oikeuden tulkita niitä omien etujensa mukaan."

Esimerkiksi kansainvälinen vesiväylä määritellään niin, että se kulkee kahden tai useamman valtion alueella ja soveltuu laivaliikenteeseen, mikä voi käytännössä vaihdella vuodenajan ja monien muiden syiden vuoksi.

Niinpä Turkki ei pidä kaksoisvirtoja kansainvälisinä väylinä, koska ne eivät ole kaikin paikoin purjehdittavia. Turkki käyttää vettä mielensä mukaan piittaamatta Irakin ja Syyrian kanssa tehdyistä sopimuksista, Ayeb selittää.

Kumppaneitaan vahvemmalla Turkilla on hänen mukaansa varaa tehdä tilapäisiä sopimuksia vesien jakamisesta ja pidättyä lopullisesta sopimuksesta.

Vaikeiden neuvottelujen jälkeen Turkki taipui vuonna 1987 antamaan Irakille ja Syyrialle "omista" Eufratin vesistään 500 kuutiota sekunnissa.

Sittemmin Turkin patorakennelmat ovat huolestuttaneet naapureita. Toisaalta Syyriakin rakensi 1975 Tabqan padon, mikä oli johtaa yhteenottoon Irakin kanssa. Irak syytti Syyriaa vetensä varastamisesta, mutta Syyria ilmoitti päinvastoin jakavansa koko ajan omaa vettään Irakille.

Veden hinnoittelu jättää heikoimmat ilman

Ensimmäisen Persianlahden sodan aikana 1991 Irakin vedensaanti leikattiin puoleen aiemmasta, Ayeb muistuttaa. Hän korostaa, että sellaista voi tapahtua, koska veden oikeudenmukaisesta jakamisesta ei ole sovittu maailmanlaajuisesti.

Vedensaantia rajoitetaan myös hinnoittelulla.

"Jos vedestä laskutetaan, sitä saavat vain maksukykyiset ja heikoimmat jäävät ilman", Ayeb sanoo.

Vesioikeuden puute koettelee erityisesti kehitysmaita. Yltäkylläisesti vedestä nauttivat maat ovat valtaosin vauraita teollisuusmaita, kun vesipula osuu muutenkin köyhille maille.