Uutisvirran yhdenmukaistuminen ja tutkivan journalismin katoaminen on Liisa Liimataisen mukaan johtamassa mediaa konformismiin ja tasapaksuuteen. Hän arvioi artikkelissaan nykymedian roolia ja tilaa oman, erityisesti Iraniin keskittyvän, journalistisen työnsä kautta.

Iran-kuva perustuu kliseihin, koska useimmilta Iranista kirjoittavilta puuttuu täysin tieto siitä, mitä Iran on yhteiskuntana. Kirjoitinkin kirjani, Iran: Huntu ja haaste – yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa, ennen kaikkea antaakseni lukijoille rehellisen kuvan rikkaasta ja kompleksisesta Iranista.
Irania on pidetty nimenomaan naisten vihollisena, vaikka Iran on kouluttanut naisia enemmän kuin naapurimaat: nykyisin yli 60 prosenttia yliopisto-opiskelijoista on naisia. Iranin naiset ajavat autoa, liikkuvat kodin ulkopuolella ilman holhoavaa perheenjäsentä, käyvät työssä ja osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan.

Toista Lähi-idän maata, Saudi Arabiaa ei ole pidetty naisten vihollisena, vaikka siellä naiset eivät saa ajaa autoa, eivät voi liikkua yksin kodin ulkopuolella ja heidän elämänsä on täynnä rajoituksia. Uutta on se, että nyt muutoksia on horisontissa myös Saudi Arabiassa.

Yhdysvallat ei nähnyt Iranin pyrkimystä muutokseen

Suhtautumiseroilla on poliittiset syyt: Iranin vuonna 1979 tehdyn vallankumouksen jälkeen entisestä Yhdysvaltain läheisestä liittolaisesta tuli Yhdysvaltain ja myöhemmin koko lännen virallinen vihollinen. Sen sijaan Saudi Arabia on ollut pitkään Yhdysvaltain tärkein energialähde ja myös oleellinen poliittinen liittolainen erityisesti kylmän sodan aikana.

Vuosikymmenien ajan Saudi Arabia rahoitti islamistisia poliittisia liikkeitä, esimerkiksi Egyptin muslimiveljiä, koska niitä käytettiin arabinationalismin ja arabimaiden vasemmiston vastapainona. Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin, Osama Bin Laden organisoi Saudi Arabian puolesta Neuvostoliiton vastaisen vastarinnan kun taas CIA:n miehet kouluttivat uskonsotureita.

Koska Iran oli tavallaan saanut lopullisen tuomion, sen 1990-luvun lopulla alkaneen reformiliikkeen vakavuutta ei havaittu, vaikka presidentti Muhammed Khatamin vaalivoitto kertoi syvältä yhteiskunnasta tulevasta muutospyrkimyksestä.

Tietämättömyydellä oli vakavat seuraukset. Khatami yritti luoda parempia suhteita Yhdysvaltoihin, mutta Yhdysvallat ei osannut nähdä uudistajaliikkeen tärkeyttä eikä antanut minkäänlaista myönteistä merkkiä Khatamin johdolle. Näin Yhdysvallat, länsi ja niin sanottu kansainvälinen yhteisö menettivät tilaisuuden.

Presidentti Bill Clinton myönsi myöhemmin virheensä, mutta liian myöhään. Yhdysvaltain kyvyttömyys muuttaa yleisnäkemystään toi uutta vettä Iranin konservatiivien myllyyn ja edisti omalla tavallaan uudistajien (Khatamin) tappiota, vaikka sen varsinaiset syyt olivat tietenkin Iranin sisällä.

Irania ei hahmoteta kokonaisuutena

Valtavirtamedialla on ollut aktiivinen osa pintapuolisten käsitysten luojana. Valtavirtamedia ei nähnyt Iranin yhteiskunnan perusvirtauksia eli talouden ja poliittisen järjestelmän kriisiä, koulutetun, urbanisoituneen uuden sukupolven tahtoa elää toisella tavalla, vaikuttaa omaan yhteiskuntaansa, saada lisää vapautta ja olla osa maailmaa.

Myös Iranin konservatiivien uudesta edustajasta, vuonna 2005 valitusta presidentistä Mahmoud Ahmadinejadista tehtiin maailmaa uhmaava vaarallinen pelle, jonka katsottiin edustavan koko Irania. Vaarallinen mies Ahmadinejad on todella, mutta hän on myös Iranin järjestelmän johdossa olevien konservatiivien yritys vastata sekä Iranin uudistajien että ankaran talouskriisin haasteeseen
Ahmadinejad edustaa vallankumouskaartia, Khomeinin heti vallankumouksen jälkeen luomaa ideologista armeijaa, jonka tehtävä on suojella vallankumouksen aatteita, sen luomia instituutioita ja sen turvallisuutta.

Iranin ja Irakin kahdeksan vuotta kestäneen sodan jälkeen vallankumouskaartista tuli tärkein jälleenrakennuksen toteuttaja. Nykyisin se on Iranin tärkein infrastruktuurien rakentaja, mutta se valvoo myös laajoja osia energia- ja yritystaloudesta ja pankkimaailmasta. Ahmadinejadin mukana ideologiset sotilaat ovat tulleet valtaan ja yrittivät vastata talouskriisin haasteisiin.

Ahmadinejadin yritys ei ole onnistunut, ja talouskriisi jatkuu. Iranilaiset kärsivät laajasta työttömyydestä, 30 prosentin inflaatiosta, asuntokriisistä, mutta myös siitä, että Iranin hallitsijat eivät ole onnistuneet tekemään yhteiskunnan tarvitsemia suuria uudistuksia. Samalla Iranissa on puhjennut syvä järjestelmän uskottavuuskriisi.

Toisaalta kansainvälisen politiikan kentällä ulkopuolinen maailma ei ole nähnyt sitä, että Iran etsii paikkaansa maailmassa: Iran on kooltaan, resursseiltaan ja historiansa vuoksi oman alueensa suurvalta, joka haluaa, että muu maailma tunnustaa sen alueellisen suurvallan aseman.

Iranin naapureilla, Intialla, Pakistanilla ja alueen todellisella sotilasmahdilla Israelilla on ydinaseet. Iran uskoo, että ydinaseita omaavaan maahan suhtaudutaan kunnioittavammin kuin niihin, joilla niitä ei ole. Se tarvitsee ydinenergiaa oman energiataloutensa jälkeenjääneisyyden vuoksi, mutta se pyrkii myös saamaan ydinaseita. Iran tuntee myös itsensä piiritetyksi, koska Afganistanin ja Irakin sotien seurauksena Yhdysvaltain tukikohtia on kaikkialla sen ympärillä.

Mielenkiinto Iraniin kesti mielenosoitusten ajan

Vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeen ulkopuolinen maailma ja valtavirtamedia havaitsivat, että Iranilla on aktiivinen, fiksusti uusia yhteiskunnallisia medioita käyttävä yhteiskunta. Iranin kansalaisyhteiskunta – nyt se tunnetaan vihreänä liikkeenä – onnistui kertomaan maailmalle, mitä Iranissa tapahtuu, vaikka valtion johto esti iranilaisia ja maassa olleita ulkomaalaisia toimittajia tekemästä työtään.

Mielenkiintoa kesti kuitenkin vain niin kauan kun Iranissa järjestettiin mielenosoituksia. Heti kun niiden järjestäminen ei enää ollut mahdollista ankaran tukahduttamisaallon vuoksi, Iran näkyy taas medioissa ennen kaikkea sen hallituksen ydinohjelmaan liittyvien tekojen muodossa.

Mielenkiinto Iranin yhteiskunnan pyrkimyksiä kohtaan on pienentynyt, kyyninen suhtautuminen palannut. Hyvä esimerkki siitä löytyi toukokuussa 2010 Helsingin Sanomissa julkaistussa pääkirjoituksessa. Otsikossa todettiin: Iranin ydinohjelma on saatava kuriin. Pitkä pääkirjoitus ei viitannut kansalaisyhteiskuntaan sanallakaan.

Vietnamin sota opetti Yhdysvallat kontrolloimaan mediaa

Median kyvyttömyys kertoa, mitä maailmassa todella tapahtuu, on näkynyt monien suurtapahtumien yhteydessä. Afganistanin sota oli vastaus Twin Towersin attentaattiin, mutta se oli erittäin kehno vastaus. Pommituksilla on todella vaikea poistaa terrorismia maailman kartalta.

Tutkijoista, toimittajista mutta myös sotilasasiantuntijoista koostuva joukko on kertonut jo aikaisemmin, mitä Afganistanissa tapahtuu. Siitä huolimatta vasta Wikileaksin mahtavan tietovuodon vuoksi valtavirtamediasta tietonsa hankkivat oivalsivat, että terrorismin vastaisen sodan nimissä tehdyt pommitukset ovat surmanneet suuren määrän siviilejä, mutta talibaanit valvovat edelleen suuria osia Afganistanista. Nyt näkyy, että koko Afganistan operaatio uhkaa päättyä katastrofiin.

Yhdysvaltain johto on pyrkinyt pitämään sotaa koskevat tiedot salassa aina Vietnamin sodan katastrofista lähtien. Italialainen Tiziano Terzani, Der Spiegelille 30 vuotta Aasiasta raportoinut toimittaja, sai Vietnamin sodan aikana majurin paperit ja oikeuden mennä mukaan pommituslennoille Vietnamissa niin kuin monet tuon ajan sotakirjeenvaihtajat.

Vietnamin sodan jälkeen Yhdysvaltain johto päätti, että se ei ole enää valmis taistelemaan yksi käsi selän taakse sidottuna niin kuin asiaa silloin ilmaistiin. Niinpä Vietnamin jälkeen toimittajia ei ole enää laskettu liian lähelle sotarintamilla.

Vaikka johtava suurvalta on pyrkinyt estämään toimittajien lähiraportit, Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät ole onnistuneet estämään täysin tiedon liikkumista. (Venäjälle sama asia onnistuu paremmin, koska liian kriittiset toimittajat surmataan.) Eri puolilla maailmaa kriittiset toimittajat ovat käsitelleet tekoja, joiden yhteydessä tärkein suurvalta on rikkonut kansainvälisen oikeuden ja sotaoikeuden sääntöjä.

Miten Fallujan fosforipommitus paljastui?

Kerron pari esimerkkiä siitä, miten minä olen onnistunut tekemään juttuja asioista, joista tietoa oli vähän vain tämän vuosikymmenen puolessa välissä.

Tein A-studiolle marraskuussa 2005 raportin Irakin Fallujan fosforipommituksista. Tiedot sain Italian television satelliittiuutisten, RAI24newsin etsivän journalismin tiimiltä.

Kesäkuussa 2005 RAI:n tiimi sai tiedon Fallujan ihmisoikeuskeskuksen johtajan tulosta europarlamentin kuultavaksi. Strasbourgissa he järkyttyivät kuvista, joissa näkyi luuhun saakka palaneita pommitusten uhreja, joiden vaatteet olivat kuitenkin säilyneet.

Tiimi sai selville, että kuvat tulivat Fallujan sairaalasta, jonne Yhdysvaltain armeijan miehet olivat toimittaneet valokuvia pommitusten uhreista. Kuvien mukana oli tietoa ruumiin löytöpaikoista ja muuta tunnistamista helpottavaa tietoa, jotta omaiset voisivat tunnistaa omiensa ruumiit.

Kuvat sisältävä CD-levyke arkistoitiin sairaalan arkistoon, mutta se katosi sieltä myöhemmin. Fallujan sairaalan ihmisoikeusryhmä oli kuitenkin onnistunut tekemään siitä kopion.

Seuraavaksi asiaa penkova toimittaja onnistui jäljittämään Fallujan hyökkäykseen osallistuneita merijalkaväen I divisioonan sotilaita, jotka vahvistivat, että Fallujan taisteluissa vuoden 2004 marraskuun alussa oli käytetty valkoista fosforia. Sotilaat kertoivat fosforin käytön varman päivämäärän.

Sen jälkeen toimittajat ryhtyivät käymään läpi 2004 marraskuun alussa kansainväliseen kuvanvaihtoon tulleita kuvia. Kuvien joukosta toimittaja löysikin fosforipommituksille tyypillisen keltaisen putoaman Fallujan yllä. Päivämäärät, 8. ja 9. marraskuuta 2004 täsmäsivät merijalkaväen sotilaiden ilmoittamien päivien kanssa.

RAI:n satelliittiuutiset laittoivat kuvat ja jutun ilmaiseen jakeluun nettisivuilleen. Muutamassa päivässä kuvia ladattiin kolme miljoonaa kertaa. Minä sain hyvän jutun A-studiolle ennen kaikkea siksi, että minut tunnetaan Italiassa toimittajana, joka pistää näppinsä myös hankaliin asioihin. Näin saan tietoa myös keskivertouutisoinnin ulkopuolelle jäävistä asioista.

Puhelinkuuntelu paljasti Abu Omarin sieppaukseen

Myös Yhdysvaltain terrorismin vastaiseen strategiaan kuuluneet, terrorismista epäiltyjen miesten kidnappaukset olivat tapauksia, joihin valtavirtamedia suhtautui hyvin varovaisesti.

Vuoden 2006 lopulla tein useita juttuja Milanossa keskustiedustelupalvelu CIA:n  toimeenpanemasta, egyptiläisen terrorismista epäillyn miehen kidnappauksesta.

Abu Omarin nimellä tunnettu, Milanon erään moskeijan imaami oli terrorismiin erikoistuneiden tutkimustuomareiden ja poliisien puhelinkuuntelussa, kun eräänä päivänä hänen liikkumistaan kännykkäverkosta tarkkaileva poliisi havaitsi, että egyptiläisen kännykän ympärille ilmestyi muita kännyköitä.

Sitten kännykkäparvi lähti liikkeelle ja Abu Omarin kännykkä heidän mukanaan. Koko joukko liikkui kohti Venetsian lähellä sijaitsevaa Yhdysvaltain suurta tukikohtaa, Avianoa.

Pian Abu Omarin vaimo teki katoamisilmoituksen, ja Milanon tutkimustuomarit ryhtyvät penkomaan asiaa. Tuloksena on selvää selvempi, myös tuomioon johtanut tapaus: Milanon CIA:n toimisto oli organisoinut egyptiläisen miehen kaappauksen.

Abu Omaria kidutettiin pitkään Egyptin vankiloissa, mutta kun hän pääsi vapaaksi ja soitti Milanossa olevalle vaimolleen, poliisit olivat taas linjalla ja nauhoittivat miehen kertomuksen omista kokemuksistaan. Koska poliisivoimat onnistuivat takavarikoimaan myös Milanon CIA:n toimiston päällikön tietokoneen, tämä extraordinary rendition -tapaus on kaikkein selvin ehkä 1500:sta eri puolilla maailmaa tapahtuneesta kidnappauksesta.

Kenen ongelma terrorismista epäiltyjen kaappaukset on?

Koska myös monet EU-maiden viranomaiset ovat suhtautuneet myönteisesti tai eivät ole pyrkineet estämään raskaan sarjaan ihmisoikeusrikoksia eli ihmisryöstöjä ja niihin liittynyttä kidutusta, tämä asia on ollut hyvin kuuma peruna monissa Eu-maissa.

Yleisradion toimituksista A-studiolla ja Aamu-televisiolla ei ollut ongelmia tällaista asiaa käsitelleen jutun lähettämisessä, mutta tv-uutiset melkein hyllytti yhden juttuni siksi, että kysyin siinä Romano Prodilta (haastattelin vuoden 2006 parlamenttivaalien voittajaa joulukuussa 2005), ovatko nuo Yhdysvaltain terrorismin vastaiseen politiikkaan liittyvät laittomuudet yksittäisten EU-maiden ongelmia vain koko EU:n ongelma. Tv-uutisten tuottaja halusi hyllyttää vain minulle annetun haastattelun siksi, että heistä silloin ei ollut näyttöä siitä, että Yhdysvallat kidnappasi terrorismista epäiltyjä.

Tv-uutisten ulkomaan vastaava Reijo Lindroos pyysi minua lähettämään todisteita noiden kidnappausten olemassaolosta. Toimitin hänelle New Yorker -aikakauslehden ainakin puoli vuotta aikaisemmin ilmestyneen, kidnappauksia käsitelleen, perusteellisen jutun, jossa puhuttiin jo 150 tapauksesta. Sen lisäksi lähetin hänelle milanolaisen tutkimustuomarin syytöskirjelmän, jossa CIA:n agenttien hoitama kidnappaus selvitettiin yksityiskohtaisesti.

Lindroosilta tuli hyväksyntä mutta juttu meni ulos vasta lähes kuukauden päästä ja kello 18 uutisissa siksi, että sain tv-uutisten toimitussihteerivuorossa olevan toimittajan henkilökohtaisesti huolehtimaan sen ulosmenosta.

Toimitusten tukahduttava yltiörealismi

Jos minä, yksin ja omilla varoillani toimiva freelancer toimittaja, onnistun saamaan tietoa näistä asioista, kotitoimitusten lukuisten toimittajien joukosta pitäisi löytyä aikaa ja energiaa, jotta tehtäisiin itsenäistä selvitystyötä asioista, jotka vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään eri puolilla maailmaa.
Jos minä erotun hieman muista toimittajista, se johtuu osittain myös siitä, että minulla on ollut ”privilegio” olla kuulumatta mihinkään toimitukseen. Kun pohdiskelen omaa, elinikäisen freelancerin elämääni, tämä ”privilegio” on merkinnyt kovaa työtä ja vaikeuksia elättää yksinhuoltajana tytärtäni 20 vuoden ajan, mutta se on merkinnyt myös vapautta. Minä en ole kuulunut toimituksiin, joissa puidaan juttuehdotuksia.

Toimituksiin kuulumisilla on varmasti omat hyvät puolensa, mutta minusta ne ovat usein näyttäneet myös itsesensuurin paikoilta. Hyvin helposti toimituksissa vallitsee yltiörealistinen henki, jossa uudet ideat saatetaan leimata ei-relevanteiksi eikä tarpeeksi maanpinnalle sijoittuviksi.

Epäilen, että juuri toimituksissa syntyy se valtavirtamedian konsensus, joka estää toimittajaa miettimästä olemassa olevia asioita uusista näkökulmista ja ehdottamasta vielä varsin tuntemattomien asioiden penkomista. Juuri niissä ehkä leikataan toimittajan siivet, jotta hän ei lähtisi etsimään aiheita ”epärealistisilta” kentiltä.

Toimituksissa toimittaja oppii pysymään kultaiselle keskitiellä ja ehdottamaan juttuaiheita valtavirtamedian horisontin sisäpuolelta. Jos kerran näpsäytyksen liiallisesta fantasiasta saanut toimittaja jatkaa uusien aiheiden etsintää ja tekee uusia, ”epärealistilta” vaikuttavia ehdotuksia, hänellä täytyy olla aimo annos itsetuntoa ja uskoa siihen, että omat aivot pystyvät jäsentelemään uutta tietoa.

Minun menetelmäni on ollut lukea erikielisiä lehtiä, käydä kansainvälisiä asioita käsittelevissä tilaisuuksissa ja seurata eri tavoin erilaisten tapahtumien kehitystä jo siinä vaiheessa, kun ne eivät ole vielä uutisia. Näin kasaantuva tieto luo uusia jutunaiheita, joita ryhdyn seuraamaan tiukemmin. Näin toimittaja luo myös uusia kontakteja, tietolähteitä ja keskustelukumppaneita.

Tällainen uutisharava ei mahdu mitenkään työaikajournalismin sisälle, mutta minulla ei ole koskaan ollut työaikoja, vuosilomia eikä maksettua sairaslomaa eli en osaa edes kaivata työaikalain puitteissa hoidettua journalismia. Freelancerin työstä on tullut elämäntapa. Se liittyy intohimoon yrittää jäsentää sitä maailmaa, jossa elän.

Koska menetelmäni liittyy hyvin henkilökohtaiseen journalismin käsitykseen, sitä on vaikea tarjota muille, ei varsinkaan niille, jotka kuuluvat toimituksiin ja ovat tiukan organisaation jäseniä ja jatkuvien budjettileikkauksien uhreja.

Näillä kollegoilla ei ole aikaa tutkia eikä penkoa tietoja, vaikka esimerkiksi Yleisradiossa on (tai oli?) mahtava radiouutisten leikearkisto, joka tarjosi aina erittäin asiantuntevien ihmisten toimittamaa taustatietoa jokaisesta asiasta.

Valtamedia haluaa nähdä entistä vähemmän

Näin valtavirtamedioiden tiedot ovat ainoat tietolähteet – tietenkin netin lisäksi. Valtavirtamedioilla tarkoitan tietotoimistoja, tv-toimistoja, Eurovision kuvanjakelua, BBC:tä ja CNN:ää ja eräitä tärkeitä päivälehtiä. Näin tiedotusvälineet menettävät tärkeän tehtävänsä. Ne eivät enää pyri muodostamaan omaa käsitystään siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu. Ne olettavat, että valtavirtamedia on jo selvittänyt sen.

Tiedän toki, että kiire ja rahanpuute saavat toimitukset ja mediayksiköt mukautumaan vallitsevaan, yksipuoliseen, pelkistettyyn näkemykseen, vaikka toisenlaista tietoakin löytyy. Joskus kuitenkin tuntuu, että valtavirtamedia on laittanut kiikarin toisin päin eli haluaa nähdä entistä vähemmän.

Näin toimittajista tulee vallitsevien olosuhteiden (ei aikaa, ei rahaa, toimitusten henki, joka ei suosi uusia, poikkeavia ajatuksia eikä kyseenalaista virallisia lähteitä) nitistämiä eivätkä he enää uskalla edes yrittää tehdä jotain muuta. Toimittajista tulee olemassa olevan materiaalin pyörittäjiä.
Samaan suuntaan vaikuttaa myös koulutus. Olemassa olevien kakkujen pyörittelyyn koulutettuja ”medialogeja” tuskin voi kutsua toimittajiksi puhumattakaan siitä, että he olisivat journalisteja.
Jos toimittajat eivät enää muista viittä w:llä alkavaa kysymystä: what (mitä todella tapahtui), when (milloin), where (missä), who (kuka), why (miksi?), niin silloin on kyseenalaista hoitavatko he enää perinteistä journalismin tehtävää.

Tärkein noista kysymyksistä on what eli mitä todella tapahtui. Jos emme enää kysy, tiedämmekö todella, mitä tapahtui, silloin olemme delegoineet tehtävän niille, jotka ovat varmoja tietävänsä, mitä maailmassa todella tapahtuu ja miten ongelmat hoidetaan.

Valtamedian lyhyt perspektiivi peittää sekä historian että suunnan<

Muistakaamme, että Yhdysvaltain politiikka koki valtavan muutoksen presidentin vaihduttua toiseksi. Yhtäkkiä Yhdysvaltain presidentti ajoi asioita, jotka olivat vuosituhannen alussa vain outsidereiden esittämiä. Euroopassa oli kriittisiä ääniä, mutta Yhdysvaltain tiedotusvälineet olivat lähes täysin polvillaan useiden vuosien ajan New Yorkin suurattentaatin jälkeen.

Myös ilmastonmuutoksen ja finanssikriisin kentällä katastrofien merkit olivat nähtävissä jo aikaisemmin, mutta monissa maissa valtavirtamedia käsitteli niitä vasta kun kriisi oli jo todella pahassa vaiheessa.

Näin Lontoossa brittien Kansallisteatterissa (National Theatre) viime talvena kansainvälisestä finanssikriisistä tehdyn näytelmän, jossa näytelmän päähenkilö kysyy lopussa Financial Timesin toimittajalta: sinä taisit tietää nämä asiat jo vuosia sitten?  Näytelmä päättyy siihen, että George Sorosia esittävä näyttelijä toteaa: he jotka sijoittavat, eivät ole koskaan samoja kuin ne jotka maksavat sijoittajien virheiden laskun.

Minusta yksi valtamedian ongelmia on se, että ne käsittelevät asioita liian lyhyellä perspektiivillä. Näin tapahtumilta puuttuvat juuret eli historia sekä tulevaisuus eli arvio siitä, mihin suuntaan erilaiset ilmiöt voivat meitä viedä ja miksi.

Islamiin liittyvien uutisten ja tapahtumien käsittely on oivallinen esimerkki median pintapuolisuudesta. Suomessakin asuvat muslimit joutuvat terroristisyytteiden kohteiksi kadulla. Tässä asiassa tiedotusvälineet eivät ole hoitaneet tehtäväänsä. Ne eivät osaa erottaa uskontoa ja kulttuuria uskontoon nojautuvista poliittisista liikkeistä.

Olen sanonut jutuissani, että Vatikaanilta ei vaadita selitystä katolisten irlantilaisten räjäyttämistä pommeista. Maailman kirkkojen neuvostolta ei ole kysytty selitystä, silloin kun äärinäkemyksiä edustavat protestantit ovat surmanneet aborttilääkäreitä. Sen sijaan kun on kysymys islamista, miljoonien maltillisten muslimien katsotaan olevan vastuussa pienten radikaalien, muslimivähemmistöjen teoista, ja itse uskontoa syytetään poliittisten liikkeiden teoista.

Mediamaailma vapautettava sitä kahlitsevista suodattimista

Informaation köyhyys uhkaa myös demokratiaa, sillä eliitti kyllä löytää monipuolista informaatiota, mutta mitä tapahtuu suurelle yleisölle?

Sen lisäksi tiedon köyhyys ja puutteellisuus luo konformismia, yleisiin, pintapuolisiin näkemyksiin sopeutumista. Kun ajattelen tämän päivän Suomea, mieleeni tuleekin neljä sanaa: yltiörealismi, henkinen tasapaksuus, ylimitoitettu konsensus ja kansalaisrohkeuden puute.

Lopuksi haluan muistuttaa siitä, että erittäin vaikeissa tilanteissa toimivat journalistit uskaltavat jatkaa työtään, vaikka heitä uhkaavat vankilaan joutuminen, kidutus ja jopa kuolema. Näin tapahtuu esimerkiksi Iranissa. Sen sijaan meidän maissamme ihmisoikeuksien ja demokratian suojelemat toimittajat eivät uskalla mitään. Miten on jouduttu tähän?

Jotta mediamaailma vapautuu sen aivoihin saapuvaa tietoa suodattavista suodattimista, sen on uskallettava kyseenalaistaa vallitseva taloudellishallinnollinen ääriajattelu, jonka mukaan kaikkein tärkeintä yhteiskunnassa on se, että meno- ja tulotaseet kohtaavat.

Esimerkiksi Yleisradioyhtiön kohdalla poliittisten vaikuttajien pitäisi muistaa, että julkisen palvelun tehtävä on antaa oikeaa, riittävän rikasta tietoa yleisölle ja auttaa sitä näin jäsentämään maailmaa uudella tavalla. Eikö toimittajien pitäisi olla valmiita jopa taistelemaan tämän asian puolesta?