AHMEDABADIN PAPERINKERÄÄJÄT KULKEVAT PÄÄ PYSTYSSÄ

Silaben on 25-vuotias, kaunis intialaisnainen, neljän lapsen äiti ja ammatiltaan paperinkerääjä.

Hän oli aiemmin töissä tekstiilitehtaalla, mutta kun työvoimaa jälleen kerran vähennettiin, sai Silabenkin mennä. Työttömäksi joutuminen on Intiassa kuin kaivon pohjalle putoaisi, korvauksia ei maksa kukaan eikä 850 miljoonan asukkaan kehitysmaassa olla kyetty luomaan juuri minkäänlaista sosiaaliturvajärjestelmää. Pohjalta on kiivettävä ylös itse.

"Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ryhtyä keräämään kaduilta paperia, muuten perhe ei olisi selvinnyt. Häpesin aluksi niin, että peitin kasvoni huivilla," hän kertoo uuden uransa alkuvaiheista.

Silaben on yksi Intian Manchesterin, Ahmedabadin paperinkerääjistä. Neljän miljoonan asukkaan tekstiilikeskuksen kaduilla vaeltaa joka päivä lukemattomia naisia ja lapsia keräten jätepaperia. He aloittavat jo aikaisin ennen auringonnousua, kun kadut ovat vielä tyhjiä.

Päivittäin he kulkevat painavaa säkkiä selassään kantaen jopa 15 kilometriä. Työ on likaista, aliarvostettua ja fyysisesti raskasta. Ansiot jäävät usein alle kymmeneen rupiaan (noin 2 Smk) päivässä, välittäjät vievät rahasta leijonanosan.


OSUUSKUNTA
ARANSI ELÄMÄÄ

Silaben ei alistunut. Hän sai kuulla kaupungissa toimivasta itsensätyöllistävien naisten ammattiliitosta Sewasta ja liittyi sen aloitteesta perustettuun paperinkerääjien osuuskuntaan.

"Osuuskunnan ja Sewan työn tuloksena saamme nykyisin kerätä paperia myös toimistoista. Minä kerään rautatieaseman toimistoista, jätepaperi on puhdasta ja siitä maksetaan myös paremmin. Enää en häpeä omaa työtäni" hän iloitsee.

Osuuskunta on perustanut lajittelukeskuksen, josta paperi myydään eteenpäin. Huonompilaatuisesta, kiertoon kelpaamattomasta materiaalista tehdään massaa, joista muovaillaan käyttöesineitä. Nuoria naisia, lähinnä paperinkerääjien lapsia on koulutettu valmistamaan kansioita, joita myydään valtion virastoille.

Sewan pyrkimyksenä on saada nuorille naisille mahdollisuus muunlaiseen työhön kuin raskaaseen paperinkeräämiseen.

"Haluaisimme myydä jätepaperin suoraan uusiopaperin valmistajalle, mutta he eivät suostu ostamaan meiltä. He eivät pidä siitä, että naiset järjestäytyvät", muistuttaa Silaben miesten johtaman yhteiskunnan asenteesta.


SEWA ON NAISTEN
MA JÄRJESTÖ

Myönteisen muutoksen Silabenin elämään toi yhteys Sewaan, joka yhdistää yli 30 000 naista mitä erilaisimmista ammateista.

Sewa (Self Employed Women's Association) toimii työelämän järjestäytymättömällä sektorilla, ihmisten parissa, joilla ei ole selkeää työnantaja- työntekijä- suhdetta. Ei säännöllistä kuukausipalkkaa, ei sairas- eikä eläke- etuja puhumattakaan kahdeksan tunnin työpäivästä. Suurin osa heistä on naisia ja naisten koko työvoimasta 91 prosenttia on tällä sektorilla.

"Meidän kulttuurissamme naista ei arvosteta eivätkä he uskaltaisi edes puhua samassa seurassa miesten kanssa, vaikka nämä sen sallisivatkin. He tuntevat olonsa varmaksi vain keskenään naisseurassa, siksi tarvitaan naisten oma järjestö", selvittää Sewan sihteeri Renana Jhabvala.

Sewa on Intiassa ainutlaatuinen järjestö ja viime vuosina se on saanut runsaasti tunnustusta niin kotimaassaan kuin ulkomailtakin. Taloudellista tukea tulee monelta ulkomaiselta avustusjärjestöltä ja Ahmedabadin esimerkin innostamana Sewa:n kaltaisia järjestöjä on perustettu moniin muihinkin Intian kaupunkeihin.

Myös Suomessa on kiinnostus heräämässä. Ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK tutustui syksyllä Sewan toimintaan ja suunnittelee tukiprojektien aloittamista.

Myös katukauppiaina toimivat naiset ovat perustaneet oman osuuskunnan ajamaan etujaan. SEWA:n lainopillisen opastuksen ja tuen avulla he ovat saaneet vahvistettua myyntilupiaan ja hankittua uusia. Kiertäessämme SEWA:n aktivistin kanssa Ahmedabadin basaareja ihmettelimme, kun oppaamme Mina tunsi kaikki katukauppiaana toimivat naiset. "Useimmat ovat Sewa:n jäseniä ja heillä on työssään niin paljon ongelmia, että olen sen vuoksi usein tekemisessä heidän kanssaan" selvittää Mina nauraen.


SÄÄSTÖRYHMÄSTÄ TULI
AISTEN OMA PANKKI

SEWA:lla on hyviä kokemuksia osuuskuntatyöstä, monilla aloilla on saatu parannuksia aikaan ja ennenkaikkea saatu naisia aktivoitua ajamaan omia etujaan.

"Kokemuksemme mukaan ammattiliitto ja osuuskunnat toimivat yhdessä hyvin, koska ne tukevat toinen toisiaan. Ilman osuuskuntaa, ammattiliitto ei saa samanlaista voimaa taakseen neuvotteluissa. Toisaalta osuuskunnat eivät pysy hengissä, ellei niillä ole takanaan ammattiliittoa auttamassa ja painostamassa hallitusta. Niiden siis täytyy kulkea käsi kädessä" selvittää Renana Jbablava.

Savitaben Amritbhanilla on 2000 Rs säästöt. Säästöjensä avulla hän on saanut yhteisössään arvostusta ja itsekunnioitusta. " Poikakin kunnioittaan nykyisin enemmän " hän toteaa ironisesti. Savitaben on kylän säästöryhmän jäsen, ryhmän johon kuuluu 65 eri ikäistä naista. Itse Savitaben on 45-vuotias maatyöläinen, joka ansaitsee päivässä 4-5 Rs. (reilu 1 Smk)

Kaksi ja puoli vuotta sitten viisitoista kylän naista päätti perustaa säästöryhmän SEWA:n aloittesta. Säästöryhmän tarkoituksena oli parantaa naisten taloudellista asemaa, mahdollistaa lainan anto kerätyn pääoman avulla ryhmän jäsenille ja tehdä säästötoiminta helpommaksi.

Aiemmin naiset joutuivat turvautumaan yksityisiin rahanlainaajiin, joiden epäinhimilliset päiväkorot (5 rupiaa päivä) saattoivat naiset nopeasti velkakierteeseen.

"Meidän yhteiskunnassamme nainen ei omista mitään. Hän on riippuvainen miehestä kaikessa, mitä hän saattaa haluta. Säästöryhmissä hänellä mahdollisuus omaan rahaan, jota hän itse kontrolloi. Se on valtaa, ei jotakuta muuta kohtaan vaan valtaa omaan elämäänsä. Se antaa tiettyä arvokkuutta, tiettyä arvostusta yhteisössä" selvittää Jbablava SEWA:n halukkuutta tukea säästöryhmätoimintaa.

Ryhmän saatua jo pääomaa se on pystynyt antamaan lainaa erilaisiin tarkoituksiin. Yksi naisista on perustanut pienen kaupan toinen on ostanut lehmän joku on hankkinut lisää viljelysmaata. Yhteisistä varoista on pystytty antamaan lapsille stipendejä koulutukseen ja palkkaamaan kylän terveysasemalle kokopäivätoiminen työntekijä. Eikä vähäisin ansio ole naisten kyläläisten keskuudessa saavuttama arvostus. Naisia kuunnellaan päätöksiä tehdessä ja näiden täysin lukutaidottomien naisten silmistä loistaa tyytyväisyys ja itseluottamus omiin kykyihinsä.

© Muista tekijänoikeudet