Paperinkerääjien emansipaatio

KU- AHMEDABAD / JUHA REKOLA

Vasta eilen Jabuben sai jalkansa takaisin. Viikko sitten loputtoman kokoisessa roskakasassa kahlatessa leikkasi paha lasi siihen syvän haavan eikä kävelemisestä tullut mitään. Tuon viikon viimeiset päivät Jabubenin lapset ja työtön aviomies elivät käytännöllisesti katsoen syömättä. Nyt äiti pääsee taas tienaamaan, takaisin roskakasaan paperijätettä keräämään.

Aamusta iltaan, selässä säkki ja vielä ontuvassa jalassa haavan ympärillä likainen rätti. Työmaalta kotoisin sekin.

Päivän kahdeksan rupian (1,60 mk) tienistillä ei nelihenkinen perhe juurikaan juhli Joulua eikä Itsenäisyyspäivää. Itse asiassa riisin ja jauhon hintojen nousu pitää jatkuvassa nälässä, mutta tyttäret auttavat jo töissä ja lisäävät hieman tuloja.

Kasvavat jätekasassa eivätkä koulun penkillä, huokaa äiti.

Jalubenin unelma? Päästä rakennustyömaalle töihin, kantamaan sementtiä päänsä päällä 12 tuntia 15 rupialla päivässä. Sillä olisi varaa ehkä jo teekuppiinkin työpäivän jälkeen - ja naapuritkin kotislummissa katsoisivat vähän toisella silmällä.

Ei Jaluben onneton ole, köyhä vain. Rakastaa lapsiaan siinä kuin maailman muutkin kolmikymppiset äidit, aviomistäänkin vielä silloin tällöin. Nauru irtoaa herkästi kun ystävättären kahdeksanvuotias naskali heittää huulen. Valokuvaaminenkin kielletään hymyssä suin, tukka kun ei ole kunnossa.

Kun muuta
yötä ei ole

Jaluben on yksi Ahmedabadin 20 000 paperinkerääjästä. He ovat useimmiten kastittomia naisia, kylistään kukin aikanaan Gujaratin pääkaupunkiin työnhakuun tulleita.

"Intian Manchesterin" tekstiiliteollisuus ei kuitenkaan kuulu maailman lempeimpiin, uudemman teknologian myötä menivät työpaikat ensin naisilta, sittemmin myös monelta mieheltä.

-Paperinkerääjät ovat tavallaan köyhimmistä köyhimpiä. Jos ei ole mitään muuta työtä, päädyt kaduille poimimaan roskapaperia, sanoo Ahmedabadin itsensätyöllistävien naisten ammattiliiton Sewa:n sihteeri Renana Jabwhala.

-Me olemme taistelleet paremman hinnan puolesta kerääjälle. Pyrimme myös pudottamaan väliportaat pois ja kehittämään ainakin nuoremmille naisille jonkinlaista ammattiopetusta, jotta he eivät ajautuisi paperinkerääjiksi loppuiäkseen.

-Ja koska kaikki keräävät paperinsa nykyään käsin, me yritämme hankkia heille välineen, kepin, ja opettaa heidät käyttämään sitä, kertoo Renana.

Me olemme
aanvaiva

Sewa on intialaisittainkin ainutlaatuinen ammattiliitto. Sen jäsenet ovat kaikki naisia; pikkukauppiaita, kotiompelijattaria, palvelijattaria, bidi- tupakankäärijöitä, paperinkerääjiä...

Intiassa ylivoimaisesti suurin osa naisista työskentelee tällä järjestäytymättömällä sektorilla, vailla selkeää työsuhdetta kehenkään. Siis myös vailla palkkaa, sosiaaliturvaa, tunnustusta...

-He ovat niitä ihmisiä, joiden osuus yhteiskunnassa kielletään. Niin poliisi, byrokraatit kuin muutkin rikkaammat yleensä pitävät heitä lähinnä maanvaivana, sanoo Sewassa alusta asti vapaaehtoistyötä tehnyt Ranjan Desai.

15 vuodessa Sewa on taistellut tietään läpi miesvaltaisen yhteiskunnan ennakkoluulojen ja jäsenkuntansa alemmuudentunteen. Viime vuosina se on saanut tunnustusta sosiaalityöstään niin Intiassa kuin joissain länsimaissakin.

-Meidän kulttuurissamme naiset eivä uskaltaisi puhua samassa seurassa miesten kanssa, vaikka nämä sen sallisivatkin. He tuntevat olonsa varmaksi vain keskenään naisseurassa. Siksi tarvitaan naisten oma järjestö, selittää Renana Jabwhala.

-Jos miehet otetaan mukaan, meiltä menee johto käsistämme ja sitten täällä puhutaan vain miesten asioista. Me haluamme pitää tämän naisten liikkeenä.

-Tavalliset ammattiliitot eivät ole olleet lainkaan myönteisiä naisten asialle. Ja niilläkin alueilla joissa naiset edelleen ovat työntekijöiden enemmistönä, ay- johto on täysin miesten käsissä ja suhtautuu naisiin hyvin kielteisesti, syyttää Renana.

Tunnustus
uurin saavutus

Eikä Sewa olekaan mikään mitätön firma. Toimistotalo Ahmedabadin keskustassa, autot ja kuljettajat, kansainväliset yhteydet ja sisarjärjestöt eri puolilla Intiaa kertovat jo tietynlaisesta establisoitumisesta. 22 000 maksavaa jäsentä ei ole mikään pieni määrä intialaisessakaan ympäristössä.

Järjestön perustaja ja pääsihteeri Ela Bhatt kutsuttiin maan edellisen V.P. Singhin hallituksen kansallisen suunnittelukomission jäseneksi. Vähintään yhtä tärkeää Sewalle on kuitenkin se, että Ahmedabadin rautatieaseman toimistobyrokraatit ovat sallineet sen jäsenten muodostaman osuuskunnan poimia jätepaperit aseman toimistojen roskakoreista.

Työn ja sukupuolen aliarvostuksen voittaminen, tunnustetuksi tuleminen lieneekin Sewan varsinainen ja suurin saavutus. Maassa, jossa kymmeniä tuhansia nuoria vaimoja murhataan vuosittain liian vaatimattomien myötäjäisten vuoksi, yritykset emansipaatioon tuovat naisille myös vihollisia.
Suhteemme miesten hallitsemaan virkakoneistoon on viha-rakkaus- sellainen, sanoo Renana Jabwhala. -Välillä he joutuvat auttamaan meitä ja lakimiehiämme, välillä he tekevät kaikkensa osoittaakseen meille, mikä on naisen paikka Intialaisessa yhteiskunnassa.

Pankkitili tuo
altaa omaan elämään

Nostaakseen naisten arvostusta ja lisätäkseen jäsentensä riippumattomuutta miehistä Sewa on myös perustanut oman pankin ja organisoi säästöryhmiä kaupungissa ja maaseudulla. Haluttaessa pankki myös merkitsee säästökirjaan todellista alhaisemman saldon vähentääkseen aviomiesten innostusta yrittää omia vaimonsa rahoja.

Oma pankkitili on useimmille intialaisnaisille vielä kaukainen unelma. Sewa- pankin jäsenet ovat syystä ylpeitä saavutuksestaan.

-Poikakin on alkanut osoittaa jonkinlaista kunnioitusta, hymähtää 45- vuotias Savitaben, joka on viiden rupian päiväansioistaan pihistänyt itselleen vanhuuspäivien varalle 2 000 rupian (440 mk) säästöt.

Pankki myöntää myös lainoja Sewan jäsenten muodostamille osuuskunnille. Uusien mahdollisuuksien myötä syntyy suuria suunnitelmia.

-Kenties me jonain päivänä omistamme oman uusiopaperitehtaan ja saamme koko välittäjäportaan pois tienaamasta meidän työllämme, unelmoi paperinkerääjien osuuskuntaa vuosikaudet organisoinut Ranjan Desai.

© Muista tekijänoikeudet

Julkaisija: KU