Käärmeenlumoojat katoavat Intiasta

KU- NEW DELHI/ JUHA REKOLA

Käärmeenlumoojat ovat kautta aikojen kuuluneet intialaiseen symboliikkaan, perinteeseen ja katukuvaan. Huilujen tahdissa tanssivat matelijat ovat myös monen matkailijan ihmetyksen kauhistelun aihe.

Kaupunkien keskiluokkaistuessa ja elämäntavan muuttuessa on käärmeenlumoojien ammattikunta kuitenkin katoamassa. Nelisenkymmentä vuotta sitten maassa oli vielä sata tuhatta ammatin harjoittajaa, nyt määrän lasketaan huvenneen vajaaseen puoleentoista tuhanteen.

45- vuotias Rattan Lal joutui jo muutama vuosi sitten luopumaan kokopäivätoimisesta käärmeiden lumoamisesta. "On täysin mahdotonta hankkia sillä keinoin elantoaan. Ihmisillä ei ole enää aikaa pysähtyä kadulla ja jäädä katsomaan esitystäni."

Rattan Lal oppi aikoinaan ammatin isältään ja jatkaa sitä nyt harrastuksena. "Elääkseni myyn maitoa, mutta rakkaus käärmeisiin pitää minut vapaa- aikoina entisen ammattini parissa," hän selittää.

"TAIDETTANI EI
NÄÄ ARVOSTETA"

Moni turisti joutuu vaeltamaan pitkään intian suurkaupunkien katuja löytääkseen kirjoista ja elokuvista tutun hahmon istumassa kadunkulmassa Been- huiluineen käärmeitänsä esittelemässä. Edes kaikille kuuluisille turistinähtävyyksille ei aina löydy käärmeenlumoojaa tunnelmaa lisäämään.

"Tämä ammatti on kadottanut kunniallisuutensa, siitä on tullut häpeän aihe", sanoo Mohinder Lal, joka kuitenkin onnistuu saamaan ulkomaisia turisteja yleisökseen parin näytöksen ajaksi Taj Mahalin ulkopuolella Agrassa.

"Väkeä kyllä kerääntyy ympärille, kun otan käärmeet esiin ja aloitan soittoni, mutta kun jälkeenpäin kierrän pyytämässä rahaa esityksestäni, ihmiset kääntyvät pois, aivan kuin olisin joku kerjäläinen," hän valittaa. "Taidettani ei arvosteta ja se loukkaa minua syvästi."

Toisin oli vielä jokunen vuosikymmen sitten. Käärmeenlumoojia kunnioitettiin ja heidän apuaan myös etsittiin ahkerasti, käärmeenpureman parantamisessa ei ollut parempaa neuvojaa. "Nykyään uhrit viedään lääkärille, eikä kukaan lähde etsimään tosi asiantuntijaa", valittaa Mohinder Lal.

ELOKUVISSA KAIKKI
N HELPOMPAA

Elokuvat, televisio ja videoiden esiinmarssi Intian keskiluokan perheissä ovat vähentäneet myös ammatin elävää näytösarvoa. Saatavilla on mitä hurjempia dramaattisella musiikilla sävytettyjä trikkikuvauksia kuningaskobrien ja mungojen välisistä mittelöistä ja niitä voi katsella mukavasti kotikuvaruudusta.

"Niistä saa kuvan, että kaikki on helppoa, että Kobran kiinniotto ja kesyttäminen olisi vain mukavaa ajankulua," väheksyy Mohinder Lal. "Se ei ole totta, monta meistä kuolee vieläkin puremiin, erityisesti kiinniottovaiheessa."

Lapset ovat perinteisesti olleet suuria käärmeenlumoojien ihailijoita ja halukasta yleisöä. "Videot, piirretyt elokuvat ja kaiken maailman Rubikinkuutiot ovat varastaneet meiltä heidän huomionsa. Meitä pidetään muinaisjäänteinä," sanoo syvästi pettynyt Mohinder Lal.

Ja totta se on. Intian kaupunkien keskiluokka kasvattaa lapsiaan yhä mieluummin tietokonepeleillä ja Cola- juomilla, jos vain varaa on. Keskiluokan nuoriso haluaa ulkomaille opiskelemaan ATK:ta eikä käärmeidenlumoamisen perinteinen elämäntapa juurikaan houkuta. Kun menevä salkkumies on muoti- ilmiö, ei katsojia villillekään käärmeshowlle riitä.

Maaseudulla elämäntapa on säilynyt enemmän ennallaan, mutta köyhät kyläläiset eivät kykene elättämään kovinkaan montaa kiertelevää käärmeenlumoojaa. Ammattikunta tuntee itsensä syrjään sysätyiksi heittopusseiksi.

SHOW EI
NÄÄ ELÄTÄ

Ei siis ihme, että perinteisiin sidotussa Intiassa moni käärmeenlumooja vaihtaa alaa tai hylkää isänsä ammatin. Moni myy teetä tai ajaa rikshaa, perinne on pahasti katkeamassa.

Rohtas Kumar jätti isiensä ammatin ja meni poliisikouluun, koska ei halunnut viettää "häpeällistä kiertolaiselämää". Hän ei pitänyt myöskään käärmeenlumoojan vaimonsaantimahdollisuuksia kovinkaan rohkaisevina. Poliisina tienaa paremmin, leipä ei ole leveä, mutta säännöllinen.

Talous on yksi ammattikunnan kompastuskiviä. Käärmeitä pitää ruokkia lihalla, munilla ja maidolla ja niitä pitää hyvää showta varten olla monta. Se vie rahaa yllättävän paljon.

Moni Delhissä yrittää taistella elämän realiteetteja vastaan yhdellä tai kahdella huonokuntoisella käärmeellä, mutta yleisöä ei riitä vaikka kilpailu olisikin harvanlaista. Rahakas turisti kaikkoaa, kun huomaa joutuvansa maksamaan kaikkien poissaolevienkin puolesta vaatimattomasta esityksestä.

Ratan Shah sentään vielä onnistuu jollain tavalla sinnittelemään ja ansaitsemaan keskimäärin 1500 rupiaa (n. 300 mk) kuussa. "Mutta minulta menee 600 rupiaa kuussa käärmeitteni ylläpitoon," hän selittää. "Varaa ei ole edes maitoon lapsilleni, puhumattakaan heidän kouluttamisestaan."

Mikäli käärmeenlumoojien ammattikunnalle ei pikaisesti kehitetä jonkinlaisia tukitoimia, saattaa vuosisatoja vanha perinne ja taidemuoto piankin siirtyä muistojen joukkoon.

Surullista, mutta totta; Intian käärmeenlumoojat ovat hyvää vauhtia pistämässä pillit ja Kobrat pussiin. Heidän mukanaan katoaa osa Intian lumoa, merkittävä palanen suuren maan mytologiaa ja kulttuurihistoriaa.

Surullisempaa takaiskua ei kansainvälinen turistivuosi 1991 voisi Intialle tarjota.

© Muista tekijänoikeudet

Julkaisija: KU