Yritykset: psykopaatteja vai moraalisia toimijoita?

Kuuselan mukaan kysymys siitä, voidaanko yrityksistä mielekkäästi puhua kuin persoonista, joilla on vastuuta, on filosofisesti hyvin kimurantti. Ainakin voidaan puhua yritysjohdon vastuusta.

Jos päädytään siihen, että yritykset ovat vastuullisia olioita, mitä se tarkoittaa? Kuuselan mukaan standardiksi tulleen vastauksen tähän kysymykseen on muotoillut Archie Carroll jo vuonna 1979. Hänen neliosamallissaan luetellaan yrityksen taloudellinen, oikeudellinen, moraalinen ja fi lantrooppinen vastuu.

Carrollin mukaan taloudellinen ja oikeudellinen vastuu ovat itsestäänselvyyksiä – vasta moraalisen ja filantrooppisen vastuun omaksuminen tekee yhtiöstä yhteiskuntavastuullisen.

”Yrityksen on päätöksenteossaan otettava huomioon toiminnan moraaliset vaikutukset, tarkasteltava niitä hyvä-paha -perspektiivistä. Filantrooppisuus eli hyväntekeväisyys ei ole moraalinen velvollisuus, mutta se on hyve, jota myös kernaasti yritykseltä odotetaan”, Kuusela selvittää.

Carrollin neliosamalli on selkeä, mutta ei anna vastauksia konkreettisissa tilanteissa, kun eri vastuualueet ovat keskenään ristiriitaisia. Esim. kun autotehdas Renault irtisanoi Belgiassa 3100 työntekijää, hallitus haukkui sen brutaaliksi ja moraalittomaksi
oimijaksi. Toisaalta irtisanomisten myötä Renaultin osakekurssit nousivat 13 prosenttia – ainakin se hoiti taloudellisen vastuunsa erinomaisesti!

Toisen vastauksen – liittyen siihen keitä kohtaan vastuuta on tunnettava – on muotoillut Edward Freeman. Hänen sidosryhmäteoriansa (1984) määrittelee organisaation vastuun piiriin kuuluviksi kaikki ne ryhmät, jotka voivat vaikuttaa yritykseen myönteisesti tai kielteisesti, ja päinvastoin.

”Sidosryhmiä ovat kaikki ne ryhmät, jota yritys voi hyödyttää tai haitata, joiden oikeuksia se voi edistää tai loukata.”

Vastuu kaikille sidosryhmille

Toki ennenkin yritykset ovat ottaneet huomioon erilaisia sidosryhmiä, mutta vain sen mukaan, mikä on ollut niille itselleen hyödyllistä tai välttämätöntä.

Uutta Freemanin sidosryhmäteoriassa on se, että nyt huolta ei kanneta vain vaikutusvaltaisista, varakkaista ja reagoimaan pystyvistä piireistä. Nyt yhtiön sidosryhmiä voivat olla esim. köyhät alkuperäisasukkaat, joiden mailla se toimii.

”Jos sidosryhminä pidetään vain niitä ryhmiä, jotka on pakko oman toiminnan onnistumisen kannalta ottaa huomioon, kyse ei ole moraalista vaan instrumentaalisesta eli välineellisestä hyödyn tavoittelusta. Moraalinen teko on teko, joka tehdään siksi, että se on itsessään oikein”, filosofi Kuusela täsmentää.

Sidosryhmäteoriaakin on arvosteltu ja pyritty tarkentamaan. Sidosryhmäksi kun osoittautuu helposti koko maailma! Joka tapauksessa sidosryhmäajattelu on lyönyt itsensä läpi, käsite vilahtelee kaikissa yritysraporteissa ja sen myötä yhteiskuntavastuukeskustelu on harpannut selvästi eteenpäin. Sen myötä on myös alettu kehittää laskentamenetelmiä, joilla voidaan numeerisesti mitata yritysten ympäristö- ja sosiaalisia vaikutuksia.

Myös tutkimus asian tiimoilta laajenee. Esim. Turun kauppakorkeakouluun ollaan perustamassa vastuullisen liiketoiminnan tutkimuskeskusta.

Vastuu vain voiton tuottamisesta

Kaikki eivät kuitenkaan kannata ajatusta yritysten yhteiskuntavastuullisuudesta. Esim. Milton Friedman, taloustieteen Nobelin vuonna 1976 saanut uusliberalismin edustaja, pitää yritysten ainoana moraalisena velvollisuutena vastuuta osakkeenomistajille: voiton tekemistä.

”Milton Friedmanin mukaan yhteiskuntavastuupuhe on yhteiskunnan kannalta suorastaan moraalitonta, koska se sotkee markkinamekanismin toimintaa. Friedmanin ajattelun taustalla häämöttää modernin kansantalouden isän, Adam Smithin, 1770-luvulla luoma metafora markkinoita ohjaavasta näkymättömästä kädestä, joka kääntää yksityisten ihmisten oman edun tavoittelun lopulta yhteiseksi eduksi. Friedman on esittänyt näkemyksensä jo 1970-luvulla, mutta toistanut niitä myös viime vuonna tehdyissä haastatteluissa. Hänen teorioitaan olisi syytä tarkastella läpikotaisin”, Kuusela sanoo.

Milton Friedmanin mukaan yritysten säätelytehtävä pitää jättää kokonaan yhteiskunnan ja lainsäädännön harteille. Yritysten itsensä ei pidä itseään millään tavoin pyrkiä säätelemään.

Talousnobelistin näkemykset herättävät filosofi Kuuselassa monia ajatuksia. Ovatko yritykset siis lopulta olemukseltaan amoraalisia – vailla moraalista tajua olevia – toimijoita, kuin psykopaatteja, joita yhteiskunta voi vain yrittää jotenkin suitsia ja pitää aisoissa?

Entä miten pitkälle yritysten yhteiskuntavastuullisuutta voidaan sitten varmistaa yhteiskunnan toimesta? Mitä valtaa yhteiskunnilla on? Käytännössähän monet monikansalliset yritykset ovat jättiläisiä verrattuina valtioihin, joissa ne toimivat. Monet valtiot myös tavoittelevat yritysten investointeja lupaamalla niille löyhää lainsäädäntöä ja ennennäkemättömiä vapauksia.

”Kärjistetysti on sanottu, että USA: ssa yhtiöt noudattavat lakia, jos siitä on niille hyötyä. Jos ei, ne maksavat sakot, mikä on niille pikkujuttu”, Kuusela huomauttaa.

Hänen mukaansa – mikäli ei uskota yritysten omaan vastuullisuuteen – ainoaksi vastaukseksi jää globaali lainsäädäntö. Globaaleihin taloustoimijoihin voi vaikuttaa vain globaalin säätelyn avulla. Tämän suuntaisia pyrkimyksiä on jo ollut paljon etenkin YK-järjestöjen ja ay-liikkeen piirissä.

Julkaisija: Maailmanpyörä