Köyhyyden vastainen taistelu on aina paikallista

Osallistuminen, kehitys ja köyhyys ovat paljon käytettyjä käsitteitä. Kent Wilska määrittelee ne toisin kuin on totuttu. “Kehitys ei ole sama kaikille vaan riippuu näkökulmasta”, hän sanoo. Miten sen sitten voi määritellä?

“Ihmiset itse yhteisöissään määrittelevät mitä he tavoittelevat ja miten”, hän vastaa. Tästä seuraa, että kansalaisyhteiskunta – tuo valtava kirjo kyläkortteleista ay-liikkeisiin, uskonnollisiin yhteisöihin, urheiluseuroihin ym. – asettaa lukemattomissa kokoonpanoissa itse omat tavoitteensa.

Tai toisin sanoen: kehitys on hyvää elämää ja hyvä elämä tarkoittaa erilaisia vapauksia ja mahdollisuuksia. Osallistumisen mahdollisuus – mahdollisuus itse osallistua oman hyvänsä määrittelyyn – on siksi avain kaikkien muiden vapauksien, eli kehityksen, toteutumiselle.

Wilskan mukaan osallistumisesta puhutaan usein vain teknisenä instrumenttina, joka mahdollistaa kehitysohjelmien tehokkaamman toteuttamisen. Se on suuren asian kaventamista, epäpolitisoimista ja vaarattomaksi tekemistä.

“Virallista kehityskeskustelua vaivaa teknokraattisuus ja usko kaikkia hyödyttävään neutraaliin kehitykseen.” Hän nimittää avunantajia asioihin sekaantujiksi ja muistuttaa, että esimerkiksi köyhyyden vähentämisohjelmat, PRSP:t, ovat mitä poliittisimpia, vaikka niitä laatisivatkin objektiiviset konsultit.

Absoluuttiseen köyhyyteen
iittää almu

Köyhyyden uudesta määrittelystä kertoo Kepan raporttisarjan teos Köyhdytetyt, Ihmiskunnan epävirallinen enemmistö, jonka pääkirjoittaja Wilska on. “Kirjan lähtökohta on kokemusperäinen tieto kehitysmaista”, hän luonnehtii. Samalla koulutus on antanut valmiudet analysoida kehityskeskustelun valtavirta-ajattelun heikkouksia.

Köyhyyttä voidaan pitää absoluuttisena tai suhteellisena. Absoluuttisen köyhyyden rajaksi on vedetty toimeentuleminen yhdellä tai kahdella dollarilla päivässä. “Silloin riittää, että annetaan almuja, joilla ihmiset saadaan hivutettua tuon mittarirajan yli. Ikään kuin tuloeroilla, eriarvoisuudella, ei olisi kummempaa merkitystä.”

“Meidän kantamme on, että köyhyys on aina suhteellista eli riippuu siitä, mihin verrataan. Köyhyys on vuorovaikutuksen ja rakenteiden tulos. Se on ihmisten omaa aikaansaannosta – esimerkiksi onko valittu julkinen vai yksityinen koulujärjestelmä – ja ainakin periaatteessa siihen voidaan vaikuttaa.”

“Köyhyys ei ole abstrakti tila, jonka kimppuun voidaan käydä päätöksillä ja julistuksilla, korkealta ja kaukaa. Köyhyys tarkoittaa todellisia köyhiä ihmisiä”, Wilska sanoo.

Siksi “köyhyyden vastainen taistelu” tarkoittaa aina paikallisia taisteluja tiettyjen ihmisten puolesta tai kanssa, usein myös ristiriitoja suhteessa parempiosaisiin, kamppailua. Neutraalia tai teknistä se ei ainakaan ole.

Enemmistön
ankarilliset yrittäjät

Maailmanlaajuisia ratkaisuja köyhyyteen on kuitenkin tarjottu jo ainakin Marxista lähtien. Nyt ratkaisuja ovat vuosituhattavoitteet, PRSP:t ja uusliberalistinen talouspolitiikka. Uusliberalismi kehottaa vähentämään valtion roolia. Mutta miten sitä voi vähentää maissa, joissa koko valtio on vain pienen eliitin yhteiskuntarakenne? Siirtomaa- ajoista lähtien vain murto-osa kohdemaan väestöstä integroitiin viralliseen järjestelmään. Ihmiskunnan enemmistö, noin neljä viidesosaa, elää ja saa toimeentulonsa edelleenepäviralliselta sektorilta. Esimerkiksi Intiassa 93 prosenttia, Meksikossa 62 prosenttia työskentelee epävirallisen talouden piirissä, jos ei muuta niin omenaviipaletta tai viinaryyppyä myyden tai vaihtaen. Se, että 50 miljoonaa lasta syntyy vuosittain rekisteröimättömään elämään, on vain jäävuoren huippu.

“Jos halutaan edistää kapitalismia, on vahvistettava valtiota ja sen instituutioita”, Wilska sanoo. Hän viittaa perulaiseen taloustieteilijä Hernando de Sotoon, joka puhuu epävirallisen sektorin sankarillisista yrittäjistä ja siitä, että näiden pitäminen virallisen talousjärjestelmän ulkopuolella on aktiivista köyhdyttämistä. “Soton terävä oivallus on se, että muodollisen omistamisen voima ei ole niinkään omistusoikeuden varmuudessa kuin siinä, että virallinen omistusjärjestelmä mahdollistaa pääoman poikimisen. Ilman virallistamista suurikin omaisuus pätee vain omassa kylässä. Raha muuttuu investoitavaksi pääomaksi vasta virallistettuna. Siksihän rahanpesuakin tehdään.”

Epävirallisella sektorilla kaikki on vaikeampaa kuin virallisella: korot korkeammat, lupien saaminen kalliimpaa, lahjuksia annettava, ja usein koko omaisuus investoitava joka päivä uudestaan. Silti siellä eletään, vastoin kaikkia oppeja. Mutta Wilskan mukaan tämä epävirallisen enemmistön elääkin tutkiemme ulkopuolelle, sitä ei nähdä. “Siksi osa kehitystoimista menee aina pieleen.”

Yhteisöomistus
a sekamuodot

Toinen asia sitten on, että epävirallisen talouden virallistaminen olisi valtava työ, joka vaatisi kouluttamista, hallinnon ja työpaikkojen luomista ja valvontaa. Saattaa myös olla, että epävirallisen sektorin kieltäminen pahentaisi köyhyyttä. Virallistamista on kuitenkin Wilskan mukaan edesautettava, se on ensimmäinen askel.

Samalla on kehitettävä myös toisenlaisen omistamisen kuten yhteisomistuksen muotoja.

“Esimerkiksi Nicaraguan Karibian rannikon intiaanit tarvitsevat takeet omistusoikeudesta historiallisiin maihinsa. Ilman niitä heillä on vain yksi, ulkopuolelta pakotettu kehitysmalli. Yhteisön oman valinnan mahdollisuuden kieltäminen on köyhdyttämistä.”

Hän muistuttaa, että talousreseptit, joita kehitysmaille tyrkytetään, ovat lähes päinvastaisia kuin ne mallit, joita teollisuusmaat ovat itse noudattaneet. Kaikki menestystarinat ovat olleet valtion osuutta ja markkinamekanismeja eri tavoin yhdistelleitä sekamuotoja.

Marginaalin
ikastuttamista?

Vuosituhattavoitteiden ongelmana on Wilskan mukaan mm. se, että kehitysmaiden hallitukset ovat tilivelvollisia ennen muuta ulkomaalaisille avunantajille eivätkä omille kansalaisilleen. Kuvaavaa epäpoliittiselle, näennäisneutraalille menettelylle on se, että kehitysmaiden omat parlamentit ja ay-liike ovat PRSP-prosesseista aika sivussa, ja että eri maiden köyhyydenvähentämisohjelmat ovat yllättävän samanlaisia.

Hänen mielestään vuosituhattavoitteet toimivat parhaimmillaan dokumenttina, johon voi vedota, kuten ihmisoikeuksien julistus. Avain sen toteuttamiseen on paikallisilla kansalaisjärjestöillä.

“Suomessakin hyvinvointivaltion rakentaminen oli vuosisatoja kestänyt, kaikki yhteiskunnalliset ryhmät ja liikkeet mukaansa kietonut ja niiden keskinäisestä kamppailusta muovautunut prosessi, ei ylhäältä johdettu byrokraattinen prosessi.”

Hän tarkentaa myös suosittua kumppanuuskäsitettä. “Valtio, kasvoton byrokratia ei voi olla todellinen kumppani, vaan ainoastaan ihmiset, joilla on jokin yhteinen tavoite.”

Kent Wilska, 40, valmistui kauppatieteen tohtoriksi vuonna 2002. Samaan aikaan hän työskenteli Kepan yhteystoimitsijana Dominikaanisessa tasavallassa toimialueenaan myös Haiti ja Kuuba. Nyt hänen vastuullaan ulkoministeriössä ovat kehitysmaiden kauppapoliittiset kysymykset. Köyhdytetyt-kirja ja sen näkökulmat ovat tärkeitä. Uudet käsitteet toimivat kuin pääoma – alkavat poikia uusia ajatuksia.

Se mitä on sanottu marginaaliksi, on ihmiskunnan enemmistö. Missä on silloin marginaali? Mikä olisi köyhdytettyjen vastinpari? Jos köyhyys on aina suhteellista ja keskeistä ovat tuloerot, jos tuloeroja luovat ja ylläpitävät rakenteet ovat köyhdyttämistä, mitä ajatella talouskasvusta? Tuloerot kasvavat talouskasvua nopeammin.

Vai tulisiko köyhdytetyt-sanan sijasta puhua “kannustetuista”? Ilman tuloeroja ei ole motivaatiota yrittää.

Julkaisija: Kehitysuutiset