Dissidenttinä oikeassa seurassa

Suomen kehitysyhteistyö on kautta vuosikymmenten liikkunut eri summissa kuin muiden Pohjoismaiden. Silti Suomi on halunnut kuulua siihen hyvämaineisten avunantajien joukkoon, jonka on katsottu ajavan demokratian ja hyvän hallinnon asiaa kehitysmaissa – Ruotsi, Norja, Tanska, Hollanti ja Kanada ovat sen ydinjoukko.

Rahamäärien lisäksi ideologiat menevät ristiin Suomen ja näiden muiden välillä ainakin yhdessä asiassa. Suomi on kehitysapunsa alusta saakka karsastanut kaikkea viestintään liittyvää.

Norja on lähes pitänyt pystyssä Unescon kehitysyhteistyöorgaania IPDC:tä ja rahoittanut Oslon ja Zimbabwen yliopistojen ”twinning”-ohjelmaa viestintäkoulutuksen alalla. Ruotsi on antanut miljoonia eteläisen Afrikan sananvapausorganisaatiolle MISA:lle. Örebron yliopisto pyörittää Master in Global Journalism-maisteriohjelmaa, jonka osanottajat tulevat kaikkialta kehitysmaista ja entisistä sosialistimaista ruotsalaisin stipendein. Tanska on tukenut isoin summin journalistikoulutusta Tansaniassa, Sambiassa ja Kambotshassa sekä pannut pystyyn eteläisessä Afrikassa toimivan journalistien täydennyskoulutuskeskuksen NSJ:n.

Kehityksen ja viestinnän yhdistäminen on suomalaisille rahoittajille näyttäytynyt jotenkin poikkeuksellisen riskialttiina, ylipoliittisena ja kohdemaan sisäisiin asioihin sekaantuvana – näin voisi tulkita perustelut niistä lukemattomista alan projekteista, joita on vuosien varrella ehdotettu ja jotka on alas ammuttu. IPDC:tä olemme sentään silloin tällöin avustaneet, toki paljon vaatimattomammin summin kuin Norja ja Tanska.

Eivät muutkaan Pohjoismaat voi pelkkiä voittoja tililleen merkitä.

IPDC oli välillä hyvinkin kehnossa jamassa Norjan miljoonista huolimatta – mutta nyt se on piristynyt. Sillä on Unesco-organisaatioksi poikkeuksellisen hyvä maine eräänlaisena laadunvalvontaorganisaationa kehitysmaiden viestintähankkeille. Zimbabwen yliopisto on suistunut sekasortoon vaikean yhteiskuntakriisin keskellä, mutta Norjan kunniaksi on sanottava, että Oslon ja Hararen yhteistyötä jatkettiin viime vuoteen saakka. Ruotsin lempilapsi MISA uhosi aluksi vapaan median ylistystä saman aikaan, kun sen toiminta-alueen ”vapaat” lehdet pursuivat iljettäviä sensaatioita – mutta vuosien mittaan MISA:sta on tullut tärkeä toimija eteläisen Afrikan viestintäpolitiikassa.

Aivan viime aikoina Suomikin on osallistunut – minimaalisin summin, mutta varsin viisain kohdennuksin – viestintäalan kehitysyhteistyöhön, etupäässä Afrikassa. Paikalliset lähetystöt ovat paikallisen yhteistyön määrärahoilla osallistuneet mediaetiikan tukemiseen Namibiassa, yhteisöradioiden toimintaan Etelä-Afrikassa ja journalistikoulutuksen tukemiseen Tansaniassa. Suomi on ollut mukana myös UNDP-vetoisessa Mosambikin yhteisömediaprojektissa. Paikan päällä toimiva lähetystöväki on nähnyt, miten olennaista demokratiakehitykselle on median monipuolistaminen. Helsingin horisontti on sen sijaan ollut edelleen kohtalaisen kovakorvainen viestintäalan hankkeille.

PYM-rahat ovat kuitenkin pieniä ja apu lyhytaikaista. Jos muiden Pohjoismaiden toiminnasta jotakin on oppiminen, olennaista on pitkäaikainen tuki ja piittaamattomuus hetkittäisistä notkahduksista. Viestintäalalla voittoja ei hetkessä saavuteta, eikä alan hankkeissa kotimaassakaan aina onnistuta edes pitkällä tähtäimellä. Miksi meidän pitäisi siis olla erehtymättömiä kehitysmaissa?

Ilkeämielinen voisi laatia pitkän listan sellaisista muiden alojen kehitysyhteistyöprojekteista, joissa suomalaiset rahat ovat uponneet epäonnistuneisiin hankkeisiin. Miksi ihmeessä juuri viestintäalan epäonnistumisia pelätään niin sitkeästi? Usein ne epäonnistuneet metsä-, kaivos- ja tieprojektit ovat kaiken lisäksi menneet pieleen epäonnistuneen viestinnän ansiosta…

Uhkarohkeuteen ja tyhmiin hankkeisiin en toki halua yllyttää, ja esimerkiksi journalistien ammatilliseen järjestäytymiseen puuttumisen täytyy tapahtua paikallisten ehdoilla. Ulkoa tulleet Pohjoisen kaikkitietävät ovat saaneet paljon pahaa aikaan.

Nöyrä ja sitkeä keskustelu esimerkiksi mediaetiikasta ja sen edistämiseksi tarjottu pienikin mutta pitkäaikainen tuki voivat kuitenkin saada paikallisen pinnan alla väreilevän pohdinnan muuttumaan toiminnaksi – joka lopulta saattaa saada ihan erilaisia muotoja kuin me olemme suunnitelleet. Luojan kiitos viestintäala ja sen ammattilaiset ovat eri puolilla maailmaa erilaisia, mutta yhteistä on ainakin useimmilla piilevä viehtymys maailmanparannukseen.

Julkaisija: VIKES