Kehitysmaajournalismissakin on kyse sananvapaudesta

Kehitysmaajournalismi on oikeastaan aika hölmö käsite. Ensinnäkin sen merkityssisältö on epämääräinen. Toiseksi, se pitää sisällään ajatuksen, että maailma on jakautunut kehittyneisiin teollisuusmaihin ja alikehittyneisiin kehitysmaihin ja että journalistisesti näitä maita tulisi kohdella jotenkin eri standardeilla.

Silti kehitysmaajournalismi on käsitteenä jo varsin vakiintunut. Yliopistoissa järjestetään kehitysmaajournalismin seminaareja ja kursseja, ja onpa Suomessa myös kehitysmaatoimittajien yhdistys Maailman Sivu, jonka tarkoituksena on ”edistää kehitysmaita koskevaa journalismia”.

Aiemmin kehitysmaajournalismi on liitetty läheisesti myös kehitysyhteistyöhön. Yhtenä oletuksena on ollut, että suomalainen kehitysmaajournalismi kertoisi pitkälti nimenomaan Suomen hallituksen ja suomalaisten järjestöjen kehitysyhteistyöstä. Ulkoministeriö myöntää edelleenkin pari kertaa vuodessa matka-apurahoja toimittajille kehitysmaihin suuntautuviin reportaasimatkoihin, mutta enää vaatimuksena ei ole, että jutut käsittelisivät suomalaisia hankkeita kohdemaissa.

Ikäviä uutisia
riiseistä ja katastrofeista

Mahdollisimman väljästi määriteltynä kehitysmaajournalismi on journalismia, joka liittyy jollain lailla kehitysmaihin. (Mitkä maat taas ovat kehitysmaita, sen ratkaisee teollisuusmaiden talous- ja kehitysjärjestö OECD, asukasta kohti lasketun bruttokansantuotteen perusteella. Kehitysmaiksi luokitellaan suurin osa maailman maista Malawista Meksikoon ja Somaliasta Serbiaan.)

Suomenkielisen Google-haun perusteella kehitysmaajournalismin käsitteellä viitataan yleensä nimenomaan kotimaisissa tiedotusvälineissä julkaistuihin juttuihin ja ohjelmiin, jotka käsittelevät kehitysmaita.

Millaista sitten on tämä kehitysmaajournalismi? Senhän me tiedämme kaikki: pääasiassa ikäviä uutisia kehitysmaiden kurjuudesta, sodista, nälänhädistä, sairauksista ja luonnonmullistuksista, yleensä kansainvälisten uutis- ja kuvatoimistojen tai ylikansallisten tv-kanavien tuottamana.

Joukossa on myös poikkeuksia, eksoottisia matkakuvauksia ja kulttuuriaiheisia juttuja sekä hyväntahtoisia tarinoita siitä, miten ihmiset ja järjestöt kehitysmaissa kamppailevat omien ongelmiensa ratkaisemiseksi.

Afrikkaan mahtuu vain
ksi uutisaihe kerrallaan

Suomalaisen median kehitysmaajuttujen sisältöä on tutkittu hämmästyttävän vähän, ainakin suhteessa siihen, miten paljon aiheesta tiedotustutkijoiden ja kehitysyhteistyöjärjestöjen piirissä puhutaan. Kehitysmaajournalismista on toki tehty muutama gradu, ja erikseen on tutkittu kehitysyhteistyötä käsitteleviä juttuja.

STT:n toimittajat Pasi Andersson ja Björn Ådahl vertasivat 90-luvun alussa uutistoimistojen kehitysmaa-aineistoa suomalaisten päivälehtien julkaisemiin juttuihin ja havaitsivat, että lehtien ulkomaansivuille asti päässeet jutut olivat keskimäärin vielä kielteisempiä kuin uutistoimistojen tarjoama aineisto kaiken kaikkiaan.

Itse olen tehnyt lähinnä journalististen tuotosten pohjaksi muutamia selvityksiä sanomalehtien kehitysmaajuttujen aiheista. Journalismikritiikin vuosikirjassa 1998 julkaistua artikkelia varten kävin läpi kolmen päivälehden ja Suomen Kuvalehden Afrikka-kirjoittelua edellisvuoden aikana. Afrikkaan mahtui kerrallaan vain yksi kunnollinen uutisaihe. Vuoden 1997 Afrikka-jutuista yli puolet käsitteli silloisen Zairen, eli nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan, sisällissotaa ja vallanvaihdosta pakolaisineen ja tulitaukoneuvotteluineen.

Tänä päivänä voisi arvata, että yli puolet Afrikka-jutuista liittyy jollain lailla Darfuriin. Kongoa ei mediassa juuri mainita, vaikka maan itäosissa sota jatkuu ja kuolleiden määrää lasketaan miljoonissa.

Kuka saa puhua
ehitysmaajutuissa?

Kaksi vuotta sitten tutkin Kumppani-lehden juttua varten Helsingin Sanomien kehitysmaakirjoituksia viikon ajalta. Lehdessä oli yhden viikon aikana 94 selvästi kielteistä kehitysmaauutista. Sota, väkivaltaisuudet ja terrorismi olivat aiheena 24 jutussa, luonnonkatastrofit, taudit ja onnettomuudet 13 jutussa.

Viikon kehitysmaauutisissa kuoli 1,3 miljoonaa ihmistä, 10 508 pidätettiin, 7 000 tuomittiin kuolemaan, 544 katosi, 400 joutui sairaalahoitoon, 200 otettiin panttivangiksi ja miljoona ihmistä ”on voinut saada hiv-tartunnan” verikauppaskandaalissa Kiinassa.

Ulkomaansivujen ainoa selvästi myönteinen kehitysmaauutinen kertoi Intian ja Pakistanin krikettiottelusta ja maiden välisten suhteiden paranemisesta.

Kaikista kehitysmaamainintoja sisältävistä jutuista tai palstoista suurin osa (72 prosenttia) löytyi kuitenkin muualta lehdestä: talous- tai urheilusivuilta, sääsivulta tai tv-ohjelmatiedoista.

Niinpä Buenos Airesin lämpötila mainittiin joka lehdessä kahteen kertaan ja Guillermo Corian tennisotteluiden tuloksiakin oli melkein päivittäin. Paljon muuta Argentiinasta ei sitten kerrottukaan. Joka toisessa kehitysmaajutussa mainittiin sen sijaan Kiina, Indonesia, Irak tai Intia.

Viikon kehitysmaajutuissa useimmin esiintynyt henkilö oli Vantaalla Aceh-neuvotteluja isännöinyt Martti Ahtisaari. Eniten suoria sitaatteja oli helsinkiläiseltä Meiran kahvinpaahtajalta, joka oli vieraillut kahvitilalla Nicaraguassa.

Länsimaisten silmälasien
dut ja haitat

Miksi ulkomaanuutiset kaukomaista tuppaavat olemaan pääasiassa kielteisiä? Yhdysvaltojen valtalehtien ja tv-kanavien Afrikka-uutisointia tutkinut Bosah Ebo selittää ilmiötä uutiskriteereillä, joita on hänen mukaansa kolmenlaisia.

Kaupallisen uutiskriteerin mukaan uutinen on tuote, jonka on tuotettava voittoa. Sensaatiot ja poikkeukselliset tapahtumat, kuten sodat, pakolaiskriisit, nälänhädät ja vaalit, ovat myyviä uutisia.

Poliittisen uutiskriteerin mukaan Afrikka-uutinen on kiinnostava vain jos Yhdysvaltojen poliittiset intressit ovat uhattuna. Ebo puhuu Yhdysvaltojen intresseistä, mutta tämän voi hyvin yleistää koskemaan myös muita länsimaita, YK:ta sekä länsimaisia avustusjärjestöjä ja yhtiöitä, joiden intresseihin kehitysmaajutuissa yleensä samastutaan.

Sosiokulttuurisen uutiskriteerin mukaan Afrikkaa katsotaan länsimaisten silmälappujen välistä. Historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla ei ole juuri merkitystä, eikä ulkomaisilla kirjeenvaihtajilla ole useinkaan riittävää tietämystä taustojen ymmärtämiseen. Etnosentrisen näkökulman vuoksi Afrikkaa kuvataan usein vieraana, pelottavana, järjettömänä, köyhänä ja hyödyttömänä.

Suomessa monissa toimituksissa myös ihannoidaan tällaista kaukaisten maiden asioiden suodattamista länsimaisten silmälasien läpi. Uskotaan, että asiat tulevat lukijoille paremmin ymmärretyiksi, kun niitä selostaa lehden oma toimittaja, joka tietää juttujen tai ohjelmien kohderyhmän, vaikkei paikallistuntemusta olisikaan.

Hiukan samasta syystä myös länsimaisten avustustyöntekijöiden rooli kriisien selvittämisessä helposti ylikorostuu median raportoinnissa.

Kehitysmaiden toimittajien
hteiset haasteet

Vasta ihan viime aikoina kehitysmaajournalismi on saanut meillä myös toisen merkityksen. Etenkin kansainvälisten journalistijärjestöjen kampanjoinnin ansiosta on alettu puhua yhä enemmän kehitysmaiden omasta journalismista, kaikkine mahdollisuuksineen ja ongelmineen. Internetin ja satelliittikanavien aikakaudella ihmisillä kaikkialla maailmassa on myös paljon paremmat mahdollisuudet seurata myös muiden maiden medioita.

Suomalaisista sanomalehdistä on aiemminkin voinut lukea uutistoimisto IPS:n välittämiä kehitysmaiden toimittajien kirjoittamia juttuja, mutta tänä päivänä kuka tahansa voi netin kautta välittömästi löytää tietoja lähes minkä tahansa maan tapahtumista paikallisten tiedotusvälineiden verkkosivuilta tai blogeista. Etenkin blogit ovat olleet välillä korvaamaton tietolähde viime aikojen kriiseissä Burmassa, Irakissa ja Libanonissa.

Kehitysmaiden journalismia on tietysti varsin hankalaa niputtaa yhteen, sillä Kiinan ja Intian medialla ja journalisteilla saattaa olla aika eri haasteet kuin journalisteilla Panamassa tai Päiväntasaajan Guineassa. Toimittajien ammattitaito, riippumattomuus, eettiset ohjeet ja käyttävissä olevat resurssit vaihtelevat mediasta ja maasta toiseen.

Mutta monia yhteisiä tekijöitäkin on, kuten sananvapauskysymykset tai journalistien turvallisuuteen liittyvät seikat.

Toukokuussa kansainvälisenä lehdistönvapauden päivänä pyrittiin kiinnittämään huomiota niihin maihin, joissa viranomaiset ovat kiristäneet sensuuria, sulkeneet tiedotusvälineitä ja vanginneet toimittajia. Committee to Protect Journalists järjestön mukaan lehdistön vapauden kannalta erityisen huono tilanne on Etiopiassa, Kuubassa, Pakistanissa – ja Venäjällä.

Viime kuussa International News Safety Institute (INSI) julkaisi tilastonsa, jonka mukaan tänä vuonna 171 toimittajaa maailmassa on kuollut ammattinsa vuoksi, enemmän kuin yhtenäkään aikaisempana vuonna. Suurin osa henkensä menettäneistä on murhattu tai kuollut aseellisissa iskuissa. Turvattomin tilanne on Irakissa, missä 64 journalistia on saanut tänä vuonna surmansa.

Intiassa ja Indonesiassa
uotetaan lehdistöön

Jos haluaisi kattavasti puhua kehitysmaiden journalismista, pitäisi käydä maakohtaisesti läpi sekä median edistysaskeleet että ongelmat. Pitäisi pohtia, mitkä mediat tavoittavat yleisön parhaiten ja missä laajuudessa ja pitävätkö ihmiset tiedotusvälineitä kuinka tärkeinä tai luotettavina. Pitäisi myös selvittää median teknistä tasoa ja mediatalojen omistuksen keskittymistä.

Voi kuulostaa yllättävältä, että ainakin eräissä suurimmissa kehitysmaissa ihmisten luottamus tiedotusvälineisiin on paljon korkeampi kuin länsimaissa keskimäärin. BBC:n ja Reutersin viime vuonna teettämän kansainvälisen kyselyn mukaan Nigeriassa, Indonesiassa, Intiassa ja Brasiliassa usko mediaan oli myös selvästi suurempi kuin kansalaisten luottamus oman maan hallitukseen.

Laajoja yleistyksiä ei silti kannata tehdä edes maanosittain. Lehdistön vapauden kannalta monet surkeimmista maista sijaitsevat Afrikassa, mutta monissa muissa Afrikan maissa juuri lehdistön vapautuminen lienee näkyvimpiä esimerkkejä poliittisen ilmapiirin vapautumisesta.

Esimerkiksi Keniassa ja Tansaniassa median tilanne on tänä päivänä aivan toinen kuin vielä 90-luvun alussa. Vaaleihin valmistautuvassa Keniassa käydään vireää keskustelua maan tulevaisuudesta niin radioaalloilla kuin televisiossakin. Suurimmat sanomalehdet ovat journalistisesti tasokkaita, ja niillä on hyvät verkkosivut.

Tansaniassa mediatalojen tekninen osaaminen on epätasaisempaa. Tv-uutiset ovat kömpelömpiä, ja valtion kanavaa lukuun ottamatta radiossa soitetaan pääasiassa letkeää musiikkia. Mutta sana on vapaa: entisessä yksipuoluemaassa toimii 30 yksityistä sanomalehteä, 26 yksityistä radioasemaa ja 14 yksityistä tv-kanavaa.

Julkaisija: Ydin