Paikallisuus, ruohonjuuritaso, itseohjautuvuus ja pienyrittäjyys. Näitä ainesosia kaipaa kehitys, sanoo eteläafrikkalainen pienyritysasiantuntija Naym Daniels.

Ylhäältä käsin sanellut projektit ja loputon kehitysrahavirta ovat jättäneet liian usein jälkeensä vain tyhjiä rakennuksia, niitä kuuluisia valkoisia elefantteja, hän huomauttaa. Suunnan muuttamiseksi onkin painotettava ihmisten omia tarpeita ja mahdollisuuksia.

"Emme me tahdo almuja, vaan tiedonsiirtoa", tiivistää Daniels.

"Emme me tahdo almuja, vaan tiedonsiirtoa."

Hän uskoo pienyrittäjyyden edistämisen olevan eräs keskeisistä keinoista lieventää köyhyyttä ja vähentää Etelä-Afrikan joidenkin alueiden liki 40 prosentin työttömyyttä.

Pakosta mahdollisuuksien luomiseen

Etelä-Afrikassa, kuten monessa muussakin kehittyvässä maassa, pienyrittäjiksi ryhdytään usein pakosta työn puutteessa. Daniels kutsuu tällaisia yrittäjiä tarveyrittäjiksi.

Haastena onkin tukea ihmisten kehitystä tarveyrittäjistä niin sanotuiksi mahdollisuusyrittäjiksi, jotka voivat tehdä enemmänkin kuin vain selviytyä – ja ehkä jopa luoda työpaikkoja.

Daniels painottaa, että suurin este mikroyrittäjyyden kehitykselle on tiedon, ei rahoituksen, puute. Kehitysyhteistyövaroja ja julkisia tukia kyllä löytyy, mutta ihmiset eivät niistä tiedä tai osaa tukia hakea, hän sanoo.

Suomi-Etelä-Afrikka-seuran mikroyrittähyyshanke, jonka parissa Daniels työskentelee, tähtääkin pienyrittäjyyden edistämiseen koulutuksen avulla. Tiiviskurssilla opetetaan ihmisille yrittäjyyden perusasioita laskimen käytöstä budjetointiin.

Etelä-Afrikassa eräs haaste on, että monille ajatus bisnesideasta, markkinoista tai edes tuotteiden myymisestä omien kotikulmien ulkopuolella on vieras. Ihmisiä tuetaankin myös yrityksen alkutaipaleella, autetaan markkinoiden löytämisessä ja rahoituksen saamisessa.

"Suurin este mikroyrittäjyyden kehitykselle
on tiedon, ei rahoituksen, puute."

Tiedon ja kontekstin tärkeys korostuu myös paljon ylistetyissä mikrolainoissa, huomauttaa Aalto-yliopiston tutkija Steffen Farny. Pelkkä raha ei riitä, vaan lainoittajien pitäisi keskittyä myös yritysidean ja kumppanuuden kehittämiseen lainansaajan kanssa. Muuten tuloksena on vain kuollut yritys ja korkoja lainoittajalle.

Pienyrittäjyydestä paikallista hyötyä

Suomi-Etelä-Afrikka-seuran hankkeessa on koulutettu jo 3 000 mikroyrittäjää Etelä-Afrikassa. Daniels painottaa, että yrittäjäksi ryhtyminen voi hyödyttää koko yrittäjän perhettä ja yhteisöä.

Pienyritykset voivat hiljalleen luoda paikallisia ketjuja. Ensin teurastaja myy lihansa makkarantekijälle, joka puolestaan myy sen paikalliselle kauppiaalle.

"Kutsun sitä paikallisten talouksien luomiseksi."

Yritysideoita pohdittaessa eräs lähtökohta voi olla alueelle tuotavien tuotteiden korvaaminen paikallisilla, Daniels kertoo. Esimerkistä käy vaikkapa maassa runsaasti kulutettava vessapaperi, jota voi tehdä kohtuuhintaisella laitteella itse.

Farny puolestaan painottaa erityisesti sosiaalisen yrittäjyyden – eli yritysten, joiden pääajatus on parantaa paikallista hyvinvointia – roolia kehityksen edistämisessä.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa asuvien haitilaisten tukema järjestö Sonje Ayiti Organization vetää sosiaalisen viljelyn projektia, jossa aliravitsemuksesta kärsivät maalaiset tuottavat yhteisöllisesti ruokaa. Projekti pyrkii edistämään omavaraisuutta alueella – maassa, joka on hedelmällisestä maaperästään huolimatta ajautunut tuomaan valtaosan ruoastaan ulkomailta.

Järjestö myös tukee 70 paikallisen naisen suklaantuotannon kaupallistamista. Aiemmin työttömät naiset tuottivat juotavaa suklaata omiin tarpeisiinsa, mutta järjestö auttaa heitä tuomaan sen virallisille markkinoille ja ansaitsemaan elantonsa.

Earth Aid Finlandin projektissa taas tuotetaan kuivavessoja, jotka toimivat hyvin paikallisissa oloissa. Niistä tuleva kompostoitu jäte myydään lannoitteeksi. Se taas hyödyttää paikallisia viljelijöitä, joilla ei ole varaa ostaa monikansallisten yhtiöiden lannoitteita.

"Asia, joka oli ennen suuri puhtaanapidolle ja terveydelle, on nyt muutettu kestäväksi tuotteeksi monelle ihmiselle", Farny selittää.

Auttamisesta ei ole apua

Daniels painottaa, että kehitysyhteistyön pitää lähteä nimenomaan yhteistyöstä ja kumppanuudesta.

"Jos olet tullut tänne auttamaan minua, hukkaat aikaasi", lainaa Daniels klassisesti aboriginaaliaktivisti Lila Watsonia. Vain yhteisen päämäärän myötä päästään tuloksiin.

Yrittäjyys voi myös voimauttaa ihmisiä. Ylhäältä ojennetun avun myötä ihmisten tunne omasta vaikutusvallasta ja itseohjautuvuudesta kärsii, painottaa myös Farny.

"Ihmisten omanarvontunto pitää ottaa huomioon. Ei pidä vain tiputtaa apua taivaasta."

Liian usein kansainväliset järjestöt odottavat, että ihmiset ovat onnellisia kun järjestö esimerkiksi rakentaa heille talon, Farny huomauttaa. "Mutta heidän pitää saada tulevaisuutensa omiin käsiinsä."

"Ihmisten pitää saada tulevaisuutensa
omiin käsiinsä."

Haitissa kansainvälinen yhteisö on jakanut jo toista vuotta ruokaa ja vaatteita ilmaiseksi. Liian pitkäksi venynyt katastrofiapu ei Farnyn mukaan ole luonut mitään mahdollisuuksia paikallisille parantaa itse tilannettaan, eikä ole tukenut pysyvää kehitystä.

Päin vastoin, se on tuhonnut esimerkiksi paikallista vaate- ja maataloustuotantoa, koska samoja tuotteita saa maksuttakin.

Alusta asti ruoka-apu olisi esimerkiksi pitänyt ostaa paikallisilta viljelijöiltä, ratkaisuja etsiä paikalliselta tasolta ja myös kehittää paikallisten tietotaitoa kehityksen pysyvyyden takaamiseksi, Farny panottaa.

Katastrofin jälkeen jo lähtökohtaisesti ongelmaisella alueella instituutioiden rakentaminen vie vuosia. Siksi on tärkeää lähteä ruohonjuuritasolta ja koulutuksesta, jotta ihmiset voivat ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, sanoo Farny. Muuten tuotetaan vain riippuvuutta kansainvälisistä järjestöistä ja monikansallisista yhtiöistä.

"Jos ihmiset eivät omista omaa kehitystään, siihen voi heittää miljoonia ja biljoonia, mutta se ei onnistu", sanoo myös Daniels.

Ihmelääkettä ei ole

Haasteita myös yrittäjyydellä ja paikallislähtöisellä kehityksellä on kuitenkin monia. Aiemmin mainittu vessapaperi toimii tästä eräänä esimerkkinä.

Danielsin mainitsemassa yhteisössä vessapaperiyrittäjä menestyi puoli vuotta, kunnes muut kyläläiset kokivat hänen rikastuvan liikaa. He lakkasivat ostamasta häneltä paperia ja hankkivat taas paperinsa anonyymistä marketista.

"Kyse on siis myös asennekasvatuksesta ja siitä, että ihmiset saadaan ymmärtämään paikallisen yrittäjyyden hyödyttävän koko yhteisöä", toteaa Daniels.

Ihmelääkettä kehitykseen ei kukaan siis tarjoa. Jokainen kulttuuri, jokainen kylä ja jokainen yhteisö on erilainen – ja ne pitää tuntea.

"Jos yleistämme kehityksen, tulemme myös menettämään sen", Daniels toteaa.

Artikkelia varten haastateltiin pienyritysasiantuntija Naym Danielsia Elgin Learning Foundationista sekä Steffen Farnya ja Vera Haatajaa Aalto-yliopistosta.