Vaikka pitkän linjan Afrikka-aktivisti, kirjailija Pekka Peltola vaikuttaa kaikkea muuta kuin kyllästyneeltä ihmiseltä, todellisuudessa hän on juuri sitä. Hän on kyllästynyt kehitysapuun, joka ei toimi, ja hän on kyllästynyt siihen, ettei siitä puhuta.

Antropologina ja kehitysyhteistyöhankkeiden vetäjänäkin toiminut Peltola arvioi politiikan olevan aina vahvin syy kehitysavun antamiselle.

Suurvalloille on tärkeintä saada hyvät suhteet Afrikan maiden eliittiin, hän sanoo, ja siitä ilosta he ovat valmiita myös maksamaan.

"Maailmanpankin ja IMF:n papereista löytyy paljon kuvauksia siitä, miten projektit ovat menneet pipariksi, kun rahat on viety. Ja sitten he toteavat, että jos ei nyt kuitenkaan lopeteta apua."

Eniten Peltolaa harmittaa se, ettei raha mene niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

"Kehitysavun sanotaan kohdistuvan köyhiin, mutta ei se siltä vaikuta. Köyhien osuus ei ole 50 vuodessa vähentynyt. Minusta kehitysapu ruokkii korruptiota. Ja se on paha asia."

Peltola meni Afrikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1968 raportoimaan Ylelle Biafran nälänhädästä. Hän jäi mantereeseen pahasti koukkuun.

Peltola on palannut Afrikkaan useasti, ja useasti hän on myös tavannut diplomaatteja, jotka ovat yrittäneet tehdä töitä parhaansa mukaan korruption vaivaamilla alueilla.

Miljoonat ovat maanneet diplomaattien varastoissa, kun rehellistä yhteistyökumppania ei ole vuosikausiin löytynyt.

Sopimaton apu vuotaa sinne tänne

Kun kehitysapu ei toimi kulttuuriin sopivalla tavalla, se vuotaa joka suuntaan, toteaa Peltola. Tuoreessa Afrikassa-kirjassaan hän antaa esimerkin mattokutomosta, jota hän yritti saada pyörimään Mosambikissa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Alku oli lupaava. Mattoja syntyi paikallisista ylijäämäpaloista, ja ne menivät kaupaksi tarkkaan kaikille sopivaan hintaan.

Mutta kun suomalaiset valvojat lähtivät maasta, hintoja nostettiin niin voimakkaasti, että matot jäivät hyllyille. Raaka-aineiden hankkimisestakin muodostui ongelma.

Peltolan mukaan ongelmat johtuivat siitä, ettei maassa ollut teollisen tuotannon perinnettä.

Teollista tuotantoa ei osattu ajatella ketjun osana, ja oma oksa sahattiin katki nopeiden voittojen toivossa.

Jotkut asiat eivät mene hukkaan

Jos luotettavien kumppanien löytäminen on hankalaa, miten olisi kansalaisyhteiskunnan tukeminen?

Peltola on asiasta kahta mieltä.

"Toisaalta pienten paikallisten järjestöjen tukeminen tuskin kadottaisi kymmeniä tuhansia euroja niin kuin budjettituet. Toisaalta tuolla on paljon yhden miehen kansalaisjärjestöjä, jotka haluavat vain tehdä rahaa."

Yksi on kuitenkin selvää: jos Afrikan kehittymistä tahdottaisiin vauhdittaa, pitäisi panostaa koulutukseen. Peltolan kokemusten mukaan koulutus kun ei näytä menevän hukkaan oikeastaan koskaan.

"Ahtisaari totesi, että kansainvälisten opiskelijoiden määrä Suomessa pitäisi tuplata. Otettaisiin ne eurot pois korruptioherkistä rahoista. Suomessa koulutus on maailman huippua ja kehitysmaissa opettajat hyvin ammattitaidottomia. He tarvitsevat koulutusta."

Korruptio-ongelmaa ei pelkällä kehitysavun muuttamisella pystyttäisi ratkaisemaan, sillä korruptiossa on kyläpäällikköajan ja kolonialismin tuomien ajattelutapojen lisäksi mukana Afrikan maissa toimivat yritykset.

"Korruptiolla tullimaksuihin myönnetään poikkeuksia, maita vuokrataan ja öljyrahat vaihtavat omistajaa. Ja suuryhtiöt hyväksyvät tämän kaiken."

Jostain on kuitenkin aloitettava. Vaikka sitten puhumisesta.