Sisäministeriö selvittää parhaillaan, millaisia perheenyhdistämissäädöksiä muissa Euroopan maissa on käytössä. Virkamieskielellä tavoitteena on yhtenäistää käytäntöjä ja huolehtia siitä, ettei Suomi pidä yllä tarpeettomia vetovoimatekijöitä. Lainvalmistelijan mielestä tärkeintä on varmistaa, ettei kukaan tule Suomeen vain siksi, että täällä mahdollisesti on käytössä muita maita löyhemmät säädökset.

Ajatusrakennelma on absurdi, sillä esimerkiksi Somaliasta Suomeen saapuva alaikäinen turvapaikanhakija ei pohdi Suomen ja Ruotsin perheenyhdistämissäädösten välisiä eroavaisuuksia. Hän haluaa kaiken keskeneräisyydestä huolimatta elää inhimillistä elämää, jonka määritelmään kuuluu, että arjen voi jakaa läheistensä kanssa.

Tässä todellisuudessa lapselle voidaan ilmoittaa, ettei viranomainen usko hänen antamaansa selvitystä omista perhesuhteistaan. Tai että hänen kertomuksessaan on ristiriitoja. Tai että näyttäisi siltä, että perheen yhteinen elämä on päättynyt vapaaehtoisesti. Tai että yhteisestä elämästä ei ainakaan ole asiakirjatodisteita.

Vaikka perheeseen uskottaisiinkin, lasta saatetaan yhtäkkiä pitää ainoastaan läheistensä "maahantulon välineenä", jolloin kyseessä onkin kätevästi maahantulosäännösten kiertäminen. Sille samalle lapselle, jonka paria vuotta aiemmin uskottiin olevan kansainvälisen suojelun tarpeessa, ilmoitetaan hänen olleenkin pelkkä "ankkuri" – ei turvaa kaipaava lapsi.

Millaista haavoittuvassa asemassa olevan lapsen kiinnittymistä ja luottamusta uuden kotimaan yhteiskuntaan edistää se, että hänen kohtalostaan päättävä viranomainen kohtelee häntä näin ristiriitaisesti? Ei minkäänlaista. Miten siis voidaan kuvitella, että juuri nyt on syytä selvittää, miten säädöksiä yhä voitaisiin tiukentaa? Eikö pikemminkin olisi huutava tarve arvioida, millaisia aktuaalisia tilanteita jo tehdyt säädösmuutokset ovat tähän mennessä synnyttäneet, ja miten niiden lisääntymistä ja kriisiytymistä voitaisiin ehkäistä?

Maahanmuuttovirasto väittää, että säädösten tiukennuksissa on tähänkin asti ollut kyse vain vakiintuneiden käytäntöjen kirjaamisesta lakiin. Jos tämä pitää paikkansa, se tarkoittaa, että virasto on tähän asti rikkonut lakia, ja lainsäätäjä on silti katsonut, että lakia tiukempi käytäntö on parempi tapa kohdella ihmisiä kuin käytäntöä höllempi laki. On myös mahdotonta uskoa, että suoritetussa lainsäädäntötyössä olisi tällöin pohdittu, osaammeko todella kantaa vastuuta ihmisestä, jota olemme luvanneet suojella.

Meillä ei ole varaa hylätä yhtäkään niistä, jotka keskuudessamme elävät. Jos siis lapsi menettää otteensa tulevaisuuteen siksi, että viranomaiset haluavat estää ihmisiä käyttämästä järjestelmää siihen, mihin se on tarkoitettu, on kyse vakavasta laiminlyönnistä. Ja sitten ministeri Räsänen vielä kehtaa väittää, ettei tämä ole "tiukkaa", vaan ainoastaan "hallittua" ulkomaalaispolitiikkaa.

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka työstää kirjaa Maahanmuuttovirastosta. Tämä kolumni alunperin julkaistu Pakolainen-lehdessä.