Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Le Monde diplomatiquen & Novaja Gazetan numerossa 2/2012. Tilaa lehti täältä.

Vielä muutamia vuosia sitten vuodenvaihdetta 2011–2012 pidettiin erityisen merkittävänä Venäjän kannalta. Tuolloin maassa pidettiin sekä parlamentti- että presidentinvaalit. Vaikka molempien vaalien tulos olikin ennustettavissa, kampanjan kulku saattoi vaikuttaa paljon maan tulevaisuuteen.

Vuodenvaihteen vaaleissa valtapuolue ja Vladimir Putin voittivat. Olisiko Putinin Venäjällä voinutkaan käydä toisin? Samaan aikaan syntyi kuitenkin Venäjän uusi kansalaisyhteiskunta. Huolella pystytetty Putinin valtarakenne alkoi huojahdella. Toistaiseksi se kestää, mutta kuinka kauan?

Venäjän presidentinvaaleissa keskusvaalilautakunnan mukaan Vladimir Putin sai 63,6 prosenttia annetuista äänistä. Viranomaisten mukaan koko Venäjällä havaittiin noin 2 500 vaalirikettä, mitkä kuitenkaan eivät mitenkään vaikuttaneet kansalaisten tahdonilmaukseen. Niin ollen vaalit todettiin virallisesti toteutuneiksi, läpinäkyviksi ja demokratian kaikkien vaatimuksien mukaisiksi.

Poliittinen oppositio arvioi vaalit aivan toisin, samoin huomattava osa Venäjän kansalaisista. Jo presidentinvaaleja edeltäneiden duuman vaalien jälkeen Venäjällä levisi ennen näkemätön joukkomittaisten protestien aalto. Venäjän suurkaupunkien kaduille tuhansia osanottajia koonneiden mielenosoitusten tunnus oli yksinkertainen ja ymmärrettävä: ”Rehellisten vaalien puolesta!” Tämän tunnuksen alle kokoontuivat mitä erilaisimmat kansankerrokset, myös ihmiset, joille puolueet ovat äärettömän etäisiä ja jotka eivät aiemmin ole osoittaneet mitään kiinnostusta politiikkaa kohtaan.

Näitä ihmisiä nimitettiin ”suuttuneiksi kaupunkilaisiksi”. Ennen muuta he olivat Venäjän miljoonakaupunkien asukkaita Moskovassa, Pietarissa, Novosibirskissä, Nizni Novgorodissa, Samarassa ja muissa suurkaupungeissa.

Mielenosoittajat kutsuivat duuman vaaleja säädyttömäksi farssiksi. Monet kansalaiset kokivat, että heitä oli vedetty nenästä. He kokivat, että heitä oli loukattu henkilökohtaisesti, ja siksi he lähtivät kaduille osoittamaan mieltään.

Kaikkein voimakkain protestiaalto oli Moskovassa ja Pietarissa, missä Venäjän uuden keskiluokan edustajien prosentuaalinen osuus on korkein. Moskovan mielenosoitukseen osallistui yli 100 000 kaupunkilaista. Venäjä ei ole kokenut moista sitten kommunismin murtumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen.

Vallanpitäjien itseluottamus oli hukassa ja he näyttivät jähmettyneen epätietoisuuteen joksikin aikaa. Presidentinvaalien alla Kreml ei uskaltanut käyttää tavallisia menetelmiään ja tukahduttaa toisinajattelua voimakeinoin. Protestiliikkeen painostuksesta Kreml joutui suostumaan myönnytyksiin.

Presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti valmistelevansa lakiluonnoksia vaihtoehtoisten puolueiden ja presidenttiehdokkaiden rekisteröinnin helpottamiseksi sekä kuvernöörien suoran kansanvaalin palauttamiseksi. Kreml ilmoitti myös suunnitelmasta luoda poliittisesta sensuurista vapaa julkisen palvelun televisiokanava.

Vallanpitäjät toipuivat kuitenkin pian poliittisesta šokistaan. Heti kun presidentinvaalit oli käyty, Kreml tunsi itsensä taas vapaaksi toimimaan miten tahansa. Opposition tapahtumia alettiin entiseen tapaan tukahduttaa voimakeinoin ja aktivisteja laittaa putkaan. Joukkokokousten intoa alettiin murentaa järjestelmää tukevan poliisikoneiston myllyssä.

Vuodenvaihteen vaalien tulokset eivät ole yksiselitteiset. Yhtäältä vallanpitäjät ovat pakotettuja tiettyihin myönnytyksiin vahvan näytön antaneelle kansalaisyhteiskunnalle. Toisaalta havaittavissa on oireita otteen kiristämisestä jälleen.

Yksi asia on kuitenkin selvä: maan tulevaisuus riippuu nyt suuresti venäläisistä itsestään. Siitä, pystyykö kansalaisyhteiskunta muotoilemaan selkeän toimintaohjelman, voittamaan nykyisten toisinajattelijoiden keskinäiset erimielisyydet ja kamppailemaan yhtenäisenä rintamana ilman väkivaltaa.