Teksti on alun perin julkaistu ilmasto.org-sivulla.

Rio+20-kokouksen päätyttyä huomasin miettiväni kokousviikon annin sijaan kaksikymmentä vuotta sitten pidetyn Rion kokouksen antia. Ideat, joita vuonna 1992 pidettiin "kultaisena keskitienä", vaikuttavat nykymaailmassa radikaaleilta.

Tämänvuotisessa Rion kokouksessa valtioiden hallitukset tekivät kaikkensa, jotta ne voisivat perääntyä alkuperäisessä Rion kokouksessa sovituista seikoista.

Vuonna 1992 hallitukset halusivat koko maailman sitoutuvan tiettyihin periaatteisiin – näitä periaatteita pidettiin niin tärkeänä, että niille annettiin syntymäkaupunkinsa nimi: Rion periaatteet. Mutta nykyisin teollisuusmaiden hallitukset eivät enää halua mainittavan periaatteita täsmällisesti ja kiertelemättä.

Esimerkiksi teollisuusmaiden hallitukset eivät halua yksiselitteisesti vahvistaa yhtä Rion periaatetta – yhteisen, mutta eriytetyn vastuun periaatetta (common but differentiated responsibility). Teollisuusmaiden hallitukset eivät enää halua myöntää, että globaalin Pohjoisen maat ovat eniten vastuussa ilmastokriisistä, eivätkä hallitukset varsinkaan halua sitoutua vastuuseen olla näyttämässä tietä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja ratkaisuyrityksissä.

Sama pätee varovaisuusperiaatteeseen. Varovaisuusperiaatteen idea ymmärrettiin hyvin kyllä 20 vuotta sitten. Hallitukset eivät halua vahvistaa sellaista periaatetta nyt – ja kun hallitukset eivät periaatetta vahvista, niin ne tuovat esiin toiveensa tarttua tilaisuuksiin, joissa ryhdytään vastuuttomiin liiketoimiin ja edistetään riskialtista teknologiaa – ympäri maailmaa ilman mitään sääntelyä.

Vuoden 1992 kokouksen saavutukset valuvat sormiemme läpi. Tämä on Rio+20-kokouksen vaara. Emme näe edistysaskelia. Kaksikymmentä vuotta on kulunut ja seisomme paikallamme.

Viherpesun toiselle puolen

Kansainvälinen Maan ystävät -järjestö rakastaa vihreää väriä … vihreitä metsiä, vihreää niittyä, vihreä on elinvoimaisen ympäristön väri. Mutta nykyisin, kun katsoo ympärilleen, niin huomaa, että kaikki on maalattu vihreäksi – öljy-yhtiöt, kaivosyhtiöt, jopa kemianteollisuuden yritykset!

Kansainvälinen Maan ystävät -järjestö on vierastanut ja vastustanut käsitettä vihreä talous, joka oli mukana Rio+20-kokouksen asialistalla ja tekstiluonnoksissa, vaikkakin käsite oli Rio+20-kokouksen yhteydessä ilman selkeitä määrittelyjä. Me olemme katsoneet vihreän värin taakse.

Samoin kuin katsoimme kestävyyden käsitteen taakse kun sitä kehiteltiin 20 vuotta sitten. Siihen aikaan kestävyydellä oli kolme jalkaa: taloudellinen menestys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tietysti ympäristön suojelu.

Mutta tukeva pöytä tarvitsee neljä jalkaa. Kansainvälinen Maan ystävät piti esillä silloin, ja pitää esillä nykyäänkin, että kestävyyden määritelmästä puuttuu yksi ulottuvuus: tuo pöydän jalka on demokraattinen osallistuminen, ihmisten oma ääni.

Rio+20 on pidentänyt pöydän talous-jalkaa, se tekee kestävyys-pöydästä melkoisen huteran kapineen. Vihreän talouden käsitteen tuoma talous-jalan korostus avaa polun luonnon kaupallistamiseen. Vihreän talouden käsitteessä on myös vaiettu, mutta perustavanlaatuinen ongelma.

YK:n ympäristöohjelman UNEPin näkemys vihreän talouden sisällöstä ehdottaa, että ainoa keino kestävyyden saavuttamiseksi on saada asioiden hinnat kohdilleen. 

Tämä näkemys esittää, että jos jollekin asialle ei aseteta taloudellista arvoa, niin sitä ei arvosteta. Mielestäni tämä ajatus on perustavanlaatuisesti väärä.

Perhoset eivät lähetä laskuja

Rahallinen arvo ei kerro meille miten arvokas jokin asia on tai voi olla. UNEPin raportissa on joitakin tapaustutkimuksia, joita olen lukenut suurella kiinnostuksella.

Yksi tapaustutkimus käsittelee pölyttäjien tuottamia "ympäristöpalveluja", siis sitä, miten hyönteiset ja jotkin linnutkin pölyttävät kasveja. Ilmeisesti työläismehiläisten arvo on 190 miljardia dollaria vuodessa!

Kuitenkin kaikki tiedämme, että kun mehiläinen tai perhonen pölyttää kukan, se ei lähetä sinulle laskua tai kirjoita kuittia. Mitä tämä opettaa meille?

Sen, että vihreän talouden käsite on keinotekoinen. Vihreän talouden käsite avaa maapallon spekuloinnille, taloudelliselle keinottelulle.

Sijoittajat voivat pelata uhkapeliä luonnolla ja kaikilla sen ulottuvuuksilla – niin ilmalla, vedellä kuin maaperällä. vihreä talous on vihreä uhkapeli ja siinä maailma ja sen ihmiset ovat panoksina.

Kirjoittaja on Kansainvälisen Maan ystävät -järjestön (Friends of the Earth International) puheenjohtaja.