Luonnonvarat – siunaus vai kirous?

Monissa Afrikan maissa on tehty uusia luonnonvaralöytöjä. Nyt kysymykseksi nousee, ovatko nämä esimerkiksi Ghanassa, Ugandassa, Tansaniassa ja Mosambikissa tehdyt löydöt siunaus, joka tuo vaurautta ja toivoa köyhiin maihin, vaiko poliittinen ja taloudellinen kirous, kuten on aikaisemmin ollut monien maiden kohdalla.

Nobel-palkittu taloustieteilijä Joseph Stiglitz kirjoittaa The Guardianissa, että maat voivat hyötyä resursseista suuresti jos ne uudistavat toimintamallejaan. Stiglitzin mukaan luonnonvaroiltaan rikkaat maat ovat tähän mennessä menestyneet huonommin kuin ilman resursseja olevat maat: niiden kasvu on ollut hidasta ja sisäinen epätasa-arvo suurta. Tätä on kutsuttu "resurssien kiroukseksi".

Taloustieteissä ja valtiotieteissä on pyritty selvittämään syitä tälle kiroukselle. Tutkimusten mukaan taustalla vaikuttaa useita eri tekijöitä. Luonnonvaroiltaan rikkailla mailla on usein vahva valuutta, mikä haittaa maan muuta vientiä.

Tilanteeseen vaikuttaa myös luonnovarojen hintojen epävakaus, ja tästä johtuen myös maiden talouskasvu on epävakaata. Oman osansa tähän tuovat Stiglitzin mukaan myös kansainväliset pankit, jotka ilmaantuvat markkinoille kun hyödykkeiden hinnat ovat korkealla ja kaikkoavat laskusuhdanteen aikana. Lisäksi maat eivät luo pitkäjänteisiä kasvusuunnitelmia ja ne eivät ymmärrä sijoittaa resursseista saamiaan varoja tuottaviin investointeihin. Tämä itse asiassa johtaa maiden köyhtymiseen ja politiikan toimimattomuus pahentaa ongelmia, kun kilpailu luonnonvarojen hyödyntämisestä korruptoi maiden hallituksia, sanoo Stiglitz.

Vastalääkkeeksi maiden ongelmiin on tarjottu muun muassa alhaista vaihtokurssia, vakausrahastoa, luonnonvaroista saatavien tulojen maltillista investointia (myös maan omaan väestöön) ja läpinäkyvyyttä, jotta kansalaiset voivat nähdä rahan liikkeet. Vaikka nämä keinot ovat tarpeellisia, ne eivät kuitenkaan Stiglitzin mukaan riitä.

Ensimmäinen askel on varmistaa että maat ja niiden kansalaiset saavat täyden arvon resursseistaan. Stiglitzin mukaan syntyy väistämätön eturistiriita luonnonvaroja hyödyntämään pyrkivän (usein ulkomaisen) tahon ja isäntämaan välille. Hyvin organisoitu ja avoin huutokauppa voisi tuoda isäntämaalle huomattavasti isommat voitot kuin epämääräiset kahdenväliset sopimukset.

Stiglitz painottaa sopimusten läpinäkyvyyden tärkeyttä ja sitä, että hintojen noustessa voitto ei mene pelkästään yrityksille. Useat maat ovat jo tehneet epäedullisia sopimuksia, mutta näitä maita Stiglitz kehottaa neuvottelemaan sopimukset uudelleen. Mikäli tämä ei onnistu, maiden tulisi Stiglitzin mielestä asettaa mahdollisuuksien mukaan vero yritysten windfall-voitoille.

Mahdollisista vaikeuksista huolimatta sopimusten oikeudenmukaiset uudelleenneuvottelut voivat olla aiempaa parempi perusta pitkäaikaiselle kumppanuudelle. Esimerkiksi Stiglitz mainitsee Botswanan, jonka sopimusten uudelleenneuvottelut loivat pohjan maan viime vuosikymmenien kasvulle.

Luonnovaroista saatavia tuloja on myös käytettävä maan omaan kehitykseen. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. paikallisten työntekijöiden kouluttamista, kaivostoimitaa ja öljy-alaa tukevien pienten ja keskisuurten yritysten kehittämistä ja luonnonvarojen integroimista osaksi maan talouden rakenteita, kirjoittaa Stiglitz.

Uusien löydösten myötä yritykset kehottavat Ghanaa, Mosambikia, Ugandaa ja Tansaniaa toimimaan nopeasti, mutta Stiglitz huomauttaa että luonnonvarat eivät häviä ja hyödykkeiden hinnat ovat olleet nousussa. Maat voivat käyttää aikaa institutioiden ja lakien luomiseen, jotka varmistavat luonnonvarojen hyödyttävän maiden kaikkia kansalaisia.