Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Työelämän kehittämisen erikoislehti Telman numerossa 3/2012.

Tunnetun lahjakkuuden ja luovuuden tutkijan, Howard Gardnerin mukaan hyvän työn tunnistaa siitä, että työ tehdään mahdollisimman hyvin, siihen sitoudutaan ja eettiset periaatteet ohjaavat toimintaa. Huono työ on sen sijaan vastuutonta, moraalitonta ja itsekästä. Malliesimerkki on muutaman vuoden takainen maailmantaloutta uhannut amerikkalaispankkiirien ahneus.

Markkinatalous määrittelee pitkälle työn edellytykset, eikä sille ole enää vahvoja vastavoimia. Markkinatalous on hyvä järjestelmä, kunhan se pysyttelee talouden alueella. Jos koko yhteiskunta alkaa pyöriä markkinaperusteisesti, ollaan vaarallisella tiellä.

Vanhojen nimekkäiden firmojen omistukset on myyty usein kasvottomille yrityksille, joiden tavoitteena on voiton maksimointi. Ennen yritysten patriarkat kantoivat vastuuta työntekijöistä, sitä ei moni nykyjohtaja tee.

Gardner on korostanut empatian ja myötäelämisen kykyä ja työntekijöiden yhdenvertaisuutta. Ihminen tekee mielellään hyvää työtä, jos hän tuntee olevansa arvostettu työyhteisön jäsen. Arvostusta ei jaeta työtehtävien tai muodollisen aseman, vaan työn laadun perusteella, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.

Jos työpaikka on turvallinen, takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä, tulokset ovat pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus.

Talouselämässä palkitsemisen perusteet ovat yleensä selkeät. Tulos voidaan mitata ja ilmaista numeroina: paljonko työntekijä on myynyt, paljonko tuottanut määrätyssä ajassa tavaraa verrattuna muihin työntekijöihin. Sen sijaan pakkokilpailu, ylityöt, tulospaineet ja epävarmuus haittaavat perhe-elämää, lisäävät pelkoja ja masennusta sekä alkoholin ja lääkkeiden liikakäyttöä.

Palkkiot ja rangaistukset ovat saman mitalin kaksi puolta. Työntekijän on voitettava työtoverinsa ansaitakseen lisäpalkkansa. On tehtävä yhä enemmän ja yhä nopeammin. On ainakin näyteltävä tehokasta.

Mutta ovatko työntekijät muka tehneet tähän saakka niin huonoa työtä, että he todella voivat nostaa jatkuvasti tehoaan? Eikö näiden laiskureiden palkkaa tulisi laskea takavuosien lorvailun vuoksi? Mitä he ovat tähän asti työaikanaan tehneet, jos eivät ahkerasti töitä?

Jos yksityisissä yrityksissä on varaa maksaa työntekijöille oikeudenmukaisia tulospalkkioita, tehtäköön niin. Mutta jos vahvat ja ahneet johtajat palkitsevat itseään kohtuuttomasti ja varsinaisen tuloksen tehneet saavat pikku namusia, toiminta on moraalitonta ja huonoa työtä.

Mutta mistä saadaan rahat kannustelisiin, jotka levittäytyvät myös valtion ja kunnan laitoksiin – varsinkin kun yhteistä rahaa ei löydy enää kouluihin, kirjastoihin, vanhainkoteihin, päiväkoteihin tai sairaaloihin?

Uuteen uljaaseen yliopistolaitokseenkin on tuotu bisnesmaailman mallit. Työntekijän työn laatu määritellään peräti yhdeksään luokkaan palkanmaksun perustaksi, ja yhden korkeakoulun rehtorille maksettiin iso eroraha, kun hän siirtyi toiseen rehtorin virkaan. Samaan aikaan korkeasti koulutetut pätkätyöläiset tekevät surkealla palkalla tulosta esimiestensä ja laitostensa kunnian eteen.

Onko ihminen kuin sirkuseläin, jonka on pakko alistua tekemään temppuja, kun siitä palkitaan namulla? Onnellinen on se työpaikka, jossa eettiset periaatteet ohjaavat päivittäistä työtä ja jossa jokainen työntekijä saa tuntea työn iloa ja arvostusta.