Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin pääkirjoituksena Pax-lehdessä 4/2012.

"Onks tää nyt siis ihan normaalia, että armeija mainostaa Suomessa?" kysyi 11-vuotias poikani, kun näki puolustusvoimien rekrytointimainoksen kaupungilla. On, vastasin ja selitin, että Suomessa on sellainen hullunkurinen tilanne, että meillä on yleinen asevelvollisuus, mutta inttiin pitää silti erikseen houkutella ihmisiä. Puolustusvoimien imago- ja identiteettipoliittinen kampanjointi on jopa varsin monipuolista ja näkyvää – kuten minkä tahansa konsernin, joka pyrkii sopeutumaan makrotaloudellisiin realiteetteihin.

Poikani mielessä asia kytkeytyy kuitenkin monisyisempään pohdintaan ennen pitkää koittavasta lähitulevaisuudesta – "pitääkö minunkin mennä armeijaan, vai menisinkö sittenkin sivariin?" Olemme keskustelleet asiasta, ja olen valistuneena arvauksenani ilmoittanut, että kun hän tulee siihen ikään, yleistä asevelvollisuutta ei enää ole, tai sen luonne on ainakin ratkaisevasti muuttunut. Näin hänen ei tarvitsisi todellisuudessa joutua tähän mieltä vaivaavaan päätöksentekotilanteeseen. Toki olen aina myös lisännyt, että minun mielestäni hänen ei missään tapauksessa tarvitse mennä armeijaan, oli käytössä oleva järjestelmä millainen hyvänsä.

"Mutta miksi", hän kuitenkin vielä kysyi mainosta ihmetellen, kun olin selittänyt, että armeija mainostaa, koska armeija tarvitsee ihmisiä. "Eihän nyt ole sota", hän jatkoi. Hänestä puolustusvoimien ylläpitäminen ja niin suuren metelin pitäminen puolustamisen tärkeydestä on ylipäätään outoa, kun kerran ei ollut havaittavissa mitään, mitä vastaan pitäisi puolustautua. Ei ole sotaa, ja kaikki on hyvin.

Olen yrittänyt avata tätä mielestäni varsin relevanttia kysymyksenasettelua selittämällä jotain uskottavuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Tämä on kuitenkin ollut vaikeaa, sillä aikuisenkaan ei ole vaivatonta ymmärtää, että jotain on ylläpidettävä siksi, että toiset uskoisivat, että se on olemassa ja sitä ylläpidetään.

Kun rauhannobelisti Barack Obama kehuskelee vaaliväittelyssä, että hänen kaudellaan puolustusbudjetti on joka vuosi kasvanut ja että se on suurempi kuin kymmenellä seuraavalla maalla yhteensä, ollaan mielestäni absurdin äärellä. Yhdysvaltain presidentille kyse on kuitenkin merkittävästä uskottavuustekijästä. Kun puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen puolestaan sanoo, että 2020-luvun alussa ei voida enää puhua koko maan uskottavasta puolustuksesta, ellei armeija saa lisää rahaa, naurahdan laiskasti ja kyllästyneesti. Jotta 2020-luvun Suomessa asiat olisivat niinkin hyvin kuin nyt, joudumme perustavalla tavalla arvioimaan uudestaan, miten yhteiset varamme käytämme ja millaisia rakenteita niiden turvin ylläpidämme. Hyvinvointivaltion uskottava kantokyky on koetuksella jo nyt, eikä sitä totisesti vahvisteta uusilla ohjushankinnoilla.

Globaalista taantumasta huolimatta maailman sotilasmenot pysyivät vuonna 2011 edellisvuoden tasolla, 1700 miljardissa dollarissa. Vuonna 2010 menot olivat 1630 miljardia dollaria. Uskottavuuden ylläpitäminen siis ilmeisesti edellyttää, että sotimisvalmiuteen käytetyt resurssit eivät saa pienentyä, jotta kukaan ei vahingossakaan epäilisi sotimiskyvykkyyttä. On oltava pokkaa väittää, että me kyllä kykenisimme puolustautumaan, jos nuo hyökkäisivät. Samalla on kyettävä vakuuttamaan, että juuri tästä syystä ne aivan varmasti eivät hyökkää, koska hyökkäyshän olisi tuomittu epäonnistumaan.

Ja kuten olen pojalleni selittänyt, tämä kaikki edellyttää ihmisiä. Varastoissa lojuvia upouusia ja huippuhienoja ohjuksia on jonkun voitava hypoteettisessa sotatilanteessa laukaista, ja jonkun on myös istuttava tietokoneen ääressä ja arvioitava, mihin suuntaan ohjusten olisi syytä lentää. Ja siksi armeija mainostaa. Se ei kuitenkaan ole ottanut huomioon mainosten synnyttämää vakavinta uskottavuusriskiä – 11-vuotiasta poikaa, joka ihmettelee niiden sisältöä ja merkitystä.

Kerrataan siis vielä, mikä poikaani kummastutti: jos kerran armeijan tarvitsemat ihmisjoukot muodostuvat siitä, että Suomessa on yleinen asevelvollisuus, miksi inttiä pitää erikseen mainostaa? Ja toisaalta, kun kerran ei ole sotaa, mihin ihmisjoukkoja tarvitaan? Ja jos niitä sitten kuitenkin tarvitaan, olisiko niitä sitten helpompi tavoittaa rekrytointimainoksilla kuin yleisen asevelvollisuuden avulla, jos kerran yleisen asevelvollisuudenkin aikana mainostamista kuitenkin katsotaan tarvittavan?

Ja ennen kaikkea, mitä kertoo armeijajärjestelmän uskottavuudesta se, että sen toiminta ja sitä koskevat lainalaisuudet synnyttävät tällaisia, puusta katsoen kenties tyhmiltä vaikuttavia, mutta todellisuudessa varsin olannaisia kysymyksiä?

Mainosten tärkein funktio on usein ohjata ihmisten huomio pois mainostettavan asian kannalta kriittisimmästä kysymyksenasettelusta – siitä, mihin asiaa tai tuotetta itse asiassa tarvitaan. Jos ja kun armeija katsoo voivansa pelata samalla pelikentällä kun kaikki muutkin menestystä ja uskottavuutta tavoittelevat palveluntarjoajat, on meidän myös voitava kysyä siltä samoja kysymyksiä kuin näiltä yrityksiltä. Miksi ostaisin tuotettanne, kun kerran voin säästää vielä enemmän, jos päätän olla kokonaan ilman?