Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Tulevaisuus 2030.fi -sivustolla.

Valtaeliitin talousajattelu on viime vuosina saanut uusia haastajia. Suomessakin on voimistumassa kaksi ärhäkkää koulukuntaa. Vaikka niillä lienee yhteinen päävastustaja, ne eroavat keskenään erityisesti suhtautumisessa talouskasvuun.

Degrowth-liike kritisoi kerskakulutusta ja tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun. John Maynard Keynesin perintöä vaalivat postkeynesiläiset sen sijaan tapaavat syyttää vallitsevaa talouspolitiikkaa liian vaatimattomista kasvutuloksista. Varjonyrkkeily talouskasvun kanssa saa toki myös tätä perusasetelmaa hienovaraisempia muotoja.

Kun liikkeiden edustajat kohtaavat toisensa sosiaalifoorumeissa tai yliopistojen yleisöluennoilla, yhteisymmärrykseen saattaa olla vaikea päästä. Jos järjestelmän terävimmät kriitikot ajautuvat toistuvasti eri puolille barrikadia, vallitsevaa talousideologiaa on hankalaa myllertää tai kumota.

Kehitysyhteistyön määrärahoista käytiin aikoinaan degrowth-henkistä kiistaa. Osa määrärahojen prosenttiosuuden kasvua ajaneista aktivisteista kääntyi 1980-luvun lopulla vaatimaan apuhanojen kiertämistä kiinni. He kutsuivat ystäviään etelästä kertomaan suomalaisille, että kehitysavun kasvattaminen pilaa hyvän elämän edellytyksiä.

Vuosikymmenen vaihduttua iiroviinaset ottivat aktivistien kritiikistä kopin ja hilasivat laman varjossa Suomen kehitysyhteistyörahat selvästi muita pohjoismaita alemmaksi. Edistikö kehitysrahojen talouslasku degrowth-edelläkävijöiden asiaa? Voisiko myös Kreikan nykytilannetta pitää degrowth-ajattelun erävoittona?

* * *

En ole varma, onko nimenomaan numeroilla mitattava talouskasvu aina niin kamalaa kuin ympäristöliikkeen liepeillä toimivat kasvukriitikot näyttävät väittävän. En myöskään ole vakuuttunut, että se olisi niin arvokasta kuin osa vasemmistolaisen poliittisen taloustieteen postkeynesiläisistä tuntuu uskovan.

Toki molemmista suuntauksista löytyy äärimmäisen mielenkiintoisia ja tarkkanäköisiä huomioita myös talousajattelun sellaisista ulottuvuuksista, joita ei voi pelkistää kansantuotelukuihin. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun kasvukiistelyn sijaan katse kohdistuu kapitalistisiin valtasuhteisiin.

Kapitalismi sisältää kauppatavaraan kätkettyä käskyvaltaa. Pyrkimys ostaa halvemmalla ja myydä kalliimmalla on toki ollut osa ihmiskunnan historiaa jo hyvin pitkään. Sen täydellinen tukahduttaminen on tuskin mahdollista tai toivottavaakaan. Kukapa haluaisi torimummojen kuolevan kaikkialla sukupuuttoon?

Yhä kapitalistisemmassa maailmassa kaupankäyntiin kuuluva käskyvalta on kuitenkin syrjäyttänyt muita yhdessäolon muotoja niin tehokkaasti, että myös torimummot ovat jääneet kehityksen jalkoihin. Kun maailmanlaajuisesti toimivat liikeyritykset kasvattavat voittojaan ostamalla itseltään ja myymällä itselleen veroparatiisien suojassa, rahavalta on muuttunut markkinaihanteidensa irvikuvaksi. Occupy-liike lienee vain esimakua tulevista hässäköistä, kun kansalaiset havahtuvat reaalikapitalistiseen suunnitelmatalouteen.

Kapitalismin laajenemiselle esitetään toki yhä kaikenlaisia kauniita perusteluja, joissa kuvaillaan Kiinan köyhien määrän laskua tai odotellaan yksityistettyjen yliopistojen ranking-sijoitusten nousua. Rajallisella maapallolla loputtomalle laajenemiselle perustuva yhä uusien asioiden muuttaminen kauppatavaraksi on kuitenkin pitkän päälle hankalaa.

* * *

Kapitalismin kriisinsietokyvylle on vuosisatojen ajan ollut olennaista, että paineita voi purkaa laajenemalla uusiin maailmankolkkiin halvan työvoiman tai viljelysmaan perässä. Tämä mahdollisuus on pian käytetty loppuun.

Avaruudesta tai virtuaalitodellisuudesta voi olla vaikeaa löytää riittävän nopeasti riittävän laajoja alueita kapitalismin elinvoiman edellyttämälle levittäytymiselle. Jo pelkästään siksi on järkevää pohtia kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja kapitalistiselle nykyjärjestelmälle. Ilmastonmuutos lisää radikaalin suunnanmuutoksen kiireellisyyttä, mutta järjestelmän umpikujan voi arvella olevan muutoinkin edessä.

Ilmastokatastrofin estäminen ja demokraattisen päätöksenteon periaatteiden puolustaminen eivät ole aina itsestään selvästi toisiaan tukevia tavoitteita. Silti niiden yhdistäminen on lähitulevaisuuden tärkein haaste. Tänään rahavalta nakertaa ihmisten mahdollisuuksia torjua tai hidastaa ilmastomuutosta. Ilman ihmisten kunnollista mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuttaan koskeviin päätöksiin ilmastomuutoksen torjunta jää lyhytnäköisen voitontavoittelun jalkoihin. Muutoksella on kiire. Siinä vaiheessa kun nouseva merivesi kastelee lahkeitamme, voi olla liian myöhäistä alkaa opetella radikaalisti demokraattisia pelisääntöjä.

Kansantuotenumeroiden nousuista ja laskuista kiisteleminen on toki joissain tilanteissa järkevää, mutta lähivuosikymmenten muutostarpeiden kannalta kyse on lillukanvarsista. Ilman kunnollista kapitalismikritiikkiä sekä degrowth-liike että postkeynesiläiset jäävät maailman selittämisen ja muuttamisen puolitiehen. Onneksi molempien piirissä on myös merkkejä tässä kolumnissa kuvatun talouskasvuvarjonyrkkeilyn ylittämisestä.

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.