Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Tulva-lehdessä 3/2012. Tilaa lehti täältä.

32-vuotiaat Laban ja Sara istuvat Ammanin ainoan homokahvilan terassilla. Alakerrassa on jenkkityylinen kirjakauppa, horisontissa miljoonakaupungin savusumu ja sisällä kahvilassa Marimekon Siirtolapuutarhalla kustomoidut seinät. Juttelemme kokemuksistamme brittiyliopistoissa, Syyrian presidentti Bashar al-Assadin murenevasta vallasta ja Whitney Houstonin kuolemaan johtaneesta yliannostuksesta. Tässä pöydässä ollaan kaukana stereotyyppisestä Lähi-idästä.

Tästä huolimatta Laban ja Sara asuvat vanhempiensa luona. Sara on myös sommitellut päähänsä muodikkaan vihreän hijabin. He ovat seurustelleet yli vuoden ja vaikuttavat juuri sellaisilta räävittömän rennoilta elämäntaiteilijoilta, joita tapaa hostelleissa ja rantakahviloissa missä tahansa päin maailmaa. Mutta Jordaniassa?

Vesipiipun hiiliä vaihdetaan parin minuutin välein ja kysyn heidän mielipidettään jordanialaisen naisen asemasta. Hieman yllättäen tulee vastaus, ettei heillä ole aavistustakaan. Saran mielestä naiskysymys on länsimainen pakkomielle eikä sillä ole mitään tekemistä eriarvoisuuden kanssa jordanialaisessa yhteiskunnassa. Selvä.

Kuitenkin väittelin juuri eräänkin akateemikon kanssa siitä, onko huntu naisten alistamisen väline. Ja entäs se, että he voivat tavata vain julkisilla paikoilla suojassa suvun katseilta?

Kyllästynyttä naurua ja uusi kierros juotavaa. Kuumuus on kiristänyt otettaan kaupungista jo viikon ajan ja minusta alkaa ikävästi tuntua, etten ole kovin hauskaa seuraa. Laban kuitenkin palaa huntukysymykseen:

"Kaikkialla missä naisia sorretaan, sorretaan ihmisiä yleensäkin. Länsimaalaisia kiinnostaa aina enemmän huntu kuin se, ettei ihmisillä ole ruokaa tai ylipäätään mitään."

Vitsailemme hyvän tovin siitä, että kohta joku hyväntekeväisyysliike ottaa asiakseen pelastaa Syyriasta sotaa pakenevat naiset hunnulta.

Mutta eikö olisi silti mukavampaa, jos nainen voisi asua yksin ja päättää itse omasta avioliitostaan? Nämäkään Lontoossa toisensa tavanneet naiset tuskin kaipaavat elämää aviomiehen varjossa. Ja miten suhde voi pysyä kasassa kun tapaamiset rajoittuvat kahviloihin?

Vaikeaa se on, he myöntävät. Kummallakin on onneksi vanhemmat, jotka eivät painosta avioliittoon, ja itsenäinen työ, joka mahdollistaa vapaan liikkumisen. Mutta entä ne kaikki muut naiset, joita ei tapaa polttelemassa tupakkaa nahkasohvilla iltapäivisin? Eikö heidän puolestaan pitäisi taistella enemmän?

Kysymykseni aiheuttavat taas tukahdutettua ärtymystä. Keskustelu on selvästi päättymässä ja minut on kategorisoitu taas yhdeksi naiiviksi länkkäriksi, joka yrittää lomamatkallaan muuttaa maailmaa, jota ei tunne.

"Mitä sinä ehdotat?" Sara kysyy ja näpelöi iPhoneaan. Mieleen tulee kaikenlaista huntuprotesteista opettajankoulutukseen, mutta älyän olla hiljaa.

"Ei asioita voi muuttaa yhtäkkiä," hän sitten sanoo. "Me elämme täällä. Kyllä siinä on taistelua tarpeeksi. Vaikka ei varmaan sellaista, mistä länkkärit innostuisivat," Jään siemailemaan minttulimuani, kun Sara ja Laban hyvästelevät kohteliaasti ja lähtevät terassilta käsi kädessä.

Samalla reissulla vaihdan kuulumisia myös palestiinalaisen Inaamin kanssa, tosin vain mailien välityksellä, sillä hän on matkustuskiellossa poliittisen aktivismin vuoksi.

Inaam, 33, työskentelee kokopäiväisesti palestiinalaisessa lesbo-, bi- ja transnaisten järjestössä, ja on samoilla linjoilla Ammanissa tapaamani naisparin kanssa. Hänen järjestönsä ei kamppaile ainoastaan LBT-naisten aseman parantamiseksi arabiyhteiskunnissa vaan myös Israelin miehityksen lopettamiseksi. Töitä siis riittää. Mutta jos nyt keskitytään hetkeksi vain tähän naiskysymykseen?

"Ei ole mahdollista", Inaam sanoo. "Länsimaissa puhutaan mielellään naiskysymyksestä kaikesta muusta irrallisena, koska silloin voidaan unohtaa epätasa-arvoiset rakenteet."

Rakenteilla Inaam tarkoittaa kansalaisuuteen, ihonväriin, uskontoon ja varallisuuteen liittyviä eroja, joita ylläpidetään niin valtioiden sisällä kuin globaalistikin.

"Tietysti nämä rakenteet ovat sukupuolittuneita. Mutta ei sukupuolta tasa-arvoistamalla muuteta mitään," hän lisää.

Melko radikaalia puhetta arabinaiselta, joka lisäksi on lesbo ja elää miehitetyssä maassa toisen luokan kansalaisena. Rauhansopimusta sukupuolittuneen lainsäädännön muuttaminen ei ehkä toisi, mutta olisihan esimerkiksi pakkoavioliittojen kieltäminen merkittävä parannus miljoonien naisten elämään? Tämän Inaam toki myöntää.

"Mutta mitä iloa siitä on, että voi valita aviopuolisonsa, jos edelleenkin yhteiskunta painostaa menemään naimisiin? Tai entä jos sattuu rakastamaan ihmistä, joka on miehitysmuurin toisella puolella? Täälläpäin on valittava tavoitteensa vähän tarkemmin."

Lentokoneessa matkalla kotiin mietin, onko haastattelemillani naisilla muuta yhteistä kuin heidän länsimaalaista feminismiä kohtaan tuntemansa vastenmielisyys. Ammanissa tapaamani pariskunta elää päivä kerrallaan liikoja toivomatta siinä missä palestiinalaisaktivisti vastustaa miehitystä, heteronormia ja sukupuolten segregaatiota yhdeltä istumalta. Naisille suunnattua tax free -katalogia selaillessani uskon vihdoin tajuavani mistä he puhuivat: Mitään naisia ei ole olemassakaan.

(Näkökulmia sivun alkuperäinen kuva: Nacho Benvenuty / CC BY-NC-SA 2.0)