Ja Simson sanoi:

"Menköön oma henkeni yhdessä filistealaisten kanssa!"

Tuom.16:30

Helsinkiin joulukuuksi 2012 suunniteltu kokous Lähi-idän ydinaseettomasta vyöhykkeestä siirtyi tulevaisuuteen. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan kokouksen pitämiselle ei ole edellytyksiä Lähi-idän nykyisessä tilanteessa.

Ajatus koko Lähi-idän julistamisesta alueeksi, jossa ei ole ydin- eikä muitakaan joukkotuhoaseita, on ollut ilmassa vuosikymmeniä. Iranin mahdollisten ydinasehankkeiden myötä vyöhykeajatus on tuotu jälleen kansainväliseen keskusteluun. Suurin este idean toteuttamiselle on se tosia, että Lähi-idässä on jo yksi ydinasevaltio, joka ei luovu mielellään arsenaalistaan.

Kansainvälisen politiikan suurimpiin julkisiin salaisuuksiin kuuluu se, että Israelilla on ollut ydinase 1960-luvulta lähtien. Kooltaan ja asukasluvultaan pieni Israelin valtio on maailman kuudes ydinasevalta. Kun ottaa huomioon Israelin muun aseistukseen, maata voi hyvin kutsua nykyajan Spartaksi.

Israel myöntää ydinaseittensa olemassaolon hyvin harvoin ja silloinkin vain epäsuorasti. Virallisesta tiedotuspolitiikasta käytetään termiä "epäselvyys" (nuclear ambiguity) tai "läpinäkymättömyys" (nuclear opacity). Vuoden 1968 ydinsulkusopimusta Israel ei ole allekirjoittanut, joten tältä osin sitä ei voida syyttää sitoumustensa rikkomisesta.

USA sulkee silmänsä

Myös Yhdysvallat vaikenee läheisen liittolaisensa ydinaseesta. Erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen kysymys kuuluu, kuinka amerikkalaiset tosiasiassa suhtautuvat israelilaisten pommiin. Luulisin, että he eivät pidä siitä, mutta hyväksyvät asian olemalla hiljaa.

Hyvänä esimerkkinä Israelin tiedotuspolitiikasta käy puolustusministeri Ehud Barakin haastattelu Yhdysvaltojen PBS-televisiossa vähän yli vuosi sitten. Barakilta kysyttiin, tavoittelisiko hän Iranin johtajana ydinasetta. Todennäköisesti tekisin niin, Barak vastasi ja jatkoi, että eivät Iranin ydinhankkeet johdu vain Israelista. Eihän iranilaisten tarvitse tehdä muuta kuin katsella ympärilleen: "Intialaisilla on ydinpommi, kiinalaisilla on ydinpommi, Pakistanilla on ydinpommi venäläisistä puhumattakaan, ja Israelilla väitetään olevan sellainen." (kursivointi HR)

Lausunto oli rehellinen ja tosiasioita vastaava. Barak näytti sen itsekin huomanneen, sillä saman haastattelun jatkossa hän palasi lähemmäs tavanomaista propagandalinjaa Iranin muodostamasta uhasta ja muusta sellaisesta.

Vastaavanlaisen selityksen Iranin ydinasepolitiikasta ja sen yhteydestä muun muassa Israelin pommiin antoi George W. Bushin hallituksen puolustusministeri Robert Gates Yhdysvaltojen senaatin kuulustelussa kuusi vuotta sitten. Myös Gates puhui Irania ympäröivistä ydinasevaltioista ja listasi Israelin yhdeksi niistä. Yhdysvaltojen silloinen puolustusministeri muuten myös liitti Persian lahdella partioivat amerikkalaiset sotalaivat niihin voimiin, jotka Iran kokee uhaksi.

Gatesin lausunto oli poikkeus, sillä yleensä Yhdysvallat välttää edes mainitsemasta Israelin pommia. Amerikkalainen tutkiva journalisti Seymour Hersh kirjoittaa, että Yhdysvaltojen suhtautuminen Israelin ydinarsenaaliin ei ole vain hyväntahtoista välinpitämättömyyttä, vaan tietoista silmien sulkemista todellisuudelta. Tätä käsitystä vahvistaa Israelin ydinaseitten historia.

Israel ja Ranska aloittivat pommin kehittämisen

Yhdysvaltojen ja Israelin sotilaallinen yhteistyö on jo kymmenien vuosien ajan ollut äärimmäisen läheistä tietojen vaihdosta asejärjestelmien kehittämiseen. Ydinräjähteet ovat tiettävästi kuitenkin jääneet sen ulkopuolelle. Israel kehitti kykynsä ydinpommin rakentamiseen läheisessä kanssakäymisessä Ranskan kanssa.

Kehitystyö alkoi 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ajatus omasta ydinpelotteesta oli hautunut maan ensimmäisen pääministerin David Ben Gurionin mielessä Israelin valtion perustamisesta ja sitä seuranneesta vuoden 1948 sodasta lähtien.

Israelin ydinaseesta on käytetty nimitystä Simsonin optio (valinta, ratkaisu), ja Seymour Hersh on ottanut siitä nimen asiaa käsittelevään parinkymmenen vuoden takaiseen kirjaansa. Nimi tulee Raamatun Tuomarien kirjan kertomuksesta, jossa voimamies Simson jouduttuaan israelilaisten vihollisten filistealaisten vangiksi kaataa suunnattomilla voimillaan temppelin pilarit todeten, että "menköön oma henkeni yhdessä filistealaisten kanssa!" Tällä viitataan siihen, että jos Israelin valtion olemassaolo joskus joutuisi todella uhatuksi eivätkä tavanomaiset aseet enää riittäisi, israelilaiset voisivat turvautua Simsonin valintaan, ydinaseeseen, joka tuhoaa niin omat kuin vihollisetkin.

Israelin ydinpommilla on kaksi isää: sen teknisestä kehittämisestä vastannut saksanjuutalainen tiedemies Ernst David Bergmann (1903–1975) ja Israelin nykyinen presidentti Shimon Peres, joka 1950-luvulla toimi puolustusministeriön kansliapäällikkönä. Ydinyhteistyö alkoi vuoden 1956 Suezin sodan jälkeen. Israelin, Ranskan ja Britannian juonima hyökkäys Egyptiin maan presidentin Gamal Abdel Nasserin kaatamiseksi epäonnistui, sillä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ajoivat YK:n turvallisuusneuvostossa läpi päätöksen aselevosta. Israel pakotettiin vetäytymään Siinailta ja Gazasta.

"Olemme israelilaisille pommin velkaa"

Israelin ja Ranskan välinen ydinaseyhteistyö ei tietenkään selity pelkästään Suezin epäonnistuneella sotaretkellä. Israelilais-brittiläinen historioitsija Avi Shlaim toteaa, että ydinreaktorin rakentaminen Israeliin oli ylimääräinen bonus muuten epäonnistuneesta Suezin sotaretkestä. Ranskan pääministerin Guy Mollet'n kerrotaan tokaisseen vuonna 1957: olemme israelilaisille pommin velkaa. Poliittisen ja sotilaallisen yhteistyön taustalla olivat Ranskan ja Israelin yhteiset strategiset intressit.

1950-luvulla Ranska kävi katkeraa siirtomaasotaa Algerian itsenäisyysliikettä vastaan, ja algerialaisten taistelua puolestaan tuki arabinationalismin johtajaksi noussut Nasser, Israelin päävihollinen. Israelille ja erityisesti pääministeri Ben Gurionille ajatus Nasserin noususta arabimaailman yhdistäjäksi oli painajainen. Niinpä sekä Israelin että Ranskan intresseissä oli Nasserin kukistaminen. Tällaisiin laskelmiin liittyi tietysti kosolti myös pelon sanelemaa fantasiaa. Algerialaiset tuskin olisivat lopettaneet taisteluaan, vaikka johtaja Egyptissä olisikin vaihtunut vuonna 1956.

Israeliin erittäin myötämielisesti suhtautunut, lähinnä sosialistien johtama Ranskan neljäs tasavalta vaihtui viidenteen kenraali Charles de Gaullen tultua valtaan vuonna 1958. Realiteetteihin eli Algerian itsenäistymiseen vähitellen taipunut de Gaulle päätti myös lopettaa ydinyhteistyön Israelin kanssa. Shimon Peres ja muut mukana olleet israelilaiset onnistuivat kuitenkin taivuttamaan ranskalaiset jatkamaan hanketta vuoteen 1966 saakka. Ranskalaisten asekaupat Israeliin päättyivät vasta vuoden 1967 sotaan. Tämän sodan tärkeimpiin aseisiin kuuluivat ranskalaiset Mirage-hävittäjät.

Ranskan jälkeen Israel harjoitti ydinaseyhteistyötä apartheidin aikaisen Etelä-Afrikan kanssa. Kahta eurooppalaisten uudisasuttajien perustamaa valtiota yhdisti toisiinsa samankaltainen "kohtalo": vihamielinen ympäristö ja ainakin osaksi myös vihamielinen maailma. On mahdollista, että Israel ja Etelä-Afrikka räjäyttivät yhdessä ydinlatauksen eteläisellä Atlantilla syyskuussa 1979.

Dimona

Israelin ydinase on kehitetty ja ydinkärjet tuotettu Dimonan reaktorissa ja jälleenkäsittelylaitoksessa, joka sijaitsee Negevin autiomaassa lähellä Beershevan ikivanhaa kaupunkia. Ensimmäisen israelilaisten kokoaman ydinpommin arvellaan valmistuneen viimeistään vuonna 1968, mutta on mahdollista, että Israelilla oli pommi jo ennen vuoden 1967 sotaa eräänlaisena vakuutena siltä varalta, ettei hyökkäys sujuisikaan suunnitelmien mukaan.

Suurimman murtuman Dimonaa ympäröivään salaperäisyyden verhoon teki laitoksessa teknikkona työskennellyt Mordechai Vanunu. Hän luovutti brittiläiselle Sunday Times -lehdelle kokoelman salaa ottamiaan valokuvia, joista lehti vuonna 1986 julkaisi otoksen yhdessä laajan, Vanunun haastatteluun perustuneen reportaasin kanssa. Kuvat esittivät Dimonan laitteistoa, ja niiden mukaan Israelilla saattoi jo silloin olla tavanomaisen ydinlatauksen (atomipommin) lisäksi myös lämpöydinlataus (vetypommi). Myöhempien arvioiden mukaan Israel olisi myös kehittänyt voimakkaasti säteilevän, mutta räjähdysvoimaltaan tavanomaista ydinlatausta heikomman neutronipommin.

Mordechai Vanunu on saanut maksaa kovan hinnan rohkeudestaan. Israelin salainen palvelu Mossad kidnappasi hänet houkutuslinnun avulla Roomassa, josta hänet lennätettiin kotimaahansa tuomittavaksi. Vanunu sai 18 vuoden vankeustuomion. Tuomion täysimittainen istuminenkaan ei palauttanut hänelle vapautta. Vanunu ei saa poistua Israelista eikä antaa minkäänlaisia lausuntoja julkisuuteen. Vuonna 2004 tapahtuneen vapauttamisensa jälkeen Vanunu on tuomittu monta kertaa näiden rajoitusten rikkomisesta.

Myös Israelin kyky laukaista ydinlataus kohteeseensa on suurvaltatasoa. Uusin, Jericho III -tyyppinen ballistinen ohjus kuuluu mannertenvälisten ohjusten (ICBM) luokkaan. Sen kantomatka tonnin painoisen latauksen kanssa on 11 500 km eli enemmän kuin neljäsosa maapallon ympärysmitasta.

Mihin Israel tarvitsee pommiaan?

Ydinaseet ovat, kuten tiedetään, käyttökelvottomia suuren tuhovoimansa johdosta. Israelin välittömässä ympäristössä Arabi-idässä ne eivät erottelisi hepreaa puhuvia arabiankielisistä tai juutalaisia muslimeista ja kristityistä. Miksi Israel sitten rakensi pommin? Onhan sillä vahva ja uskollinen liittolainen Atlantin takana.

Käsittääkseni Israel rakensi pommin samasta syystä kuin muutkin ydinasevallat ja sellaisiksi pyrkivät. Ydinase antaa todellista tai kuviteltua riippumattomuutta ja valtaa siinä gangsterimaisessa pelissä, jota kansainvälinen geopolitiikka suureksi osaksi on.

Sionistinen liike ja sen tulos, Israelin valtio, ovat konfliktissaan arabien kanssa aina olleet riippuvaisia jostakin ulkomaisesta imperialistisesta suurvallasta, ensin Britanniasta ja nykyisin Amerikan Yhdysvalloista. Vuoden 1948 sodan aikana näytti hetken jopa siltä, että Neuvostoliitosta tulisi Israelin suojelijavaltio, ja kuten Suezin sota ja Dimonan historia osoittavat, myös Ranska toimi hetken Israelin merentakaisena yhteistyökumppanina. Kapitalistisen kilpailun ja geopolitiikan hallitsemassa maailmassa tällaiset "kumppanuudet" eivät ole koskaan pysyviä. Ne eivät ole rakkausavioliittoja.

Syksyllä 1973 käydyn Yom Kippur -sodan aikana Israel asetti ydinkärjet laukaisuvalmiiksi ja pakotti Yhdysvallat käynnistämään ilmasillan tavanomaisten aseiden toimittamiseksi sodan kahdelle rintamalle, Siinaille ja Golanille. Samoin tehtiin Persianlahden sodan aikana vuonna 1991, jolloin Irak laukaisi Scud-ohjuksia Tel Aviviin.

Israelin ei tarvitse edetä Simsonin ratkaisuun saakka saadakseen Yhdysvalloilta sen, mitä se haluaa. Siitä vihjaaminenkin riittää.