Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Maailman Kuvalehti -aikakauslehden numerossa 1/2013. Tilaa lehti täältä.

"Lähdin Suomesta suojellakseni tytärtäni" rasismilta, paljastaa Anna-lehden etukannessa toimittaja Umayya Abu-Hanna. Hänen adoptiotyttärensä on Etelä-Afrikasta. Tällä hetkellä perhe on asettunut Amsterdamiin.

Asian tekee vieläkin mielenkiintoisemmaksi se, että Abu-Hannalta on juuri ilmestynyt suomeksi kirja "Multikulti – monikulttuurisuuden käsikirja". Kirjan takakannessa todetaan, että Abu-Hannan mukaan Suomessa vallitsee rasistinen kulttuuri, johon olemme kaikki osallisia. Kustantaja tarjoaa kirjaa "monikulttuurisuuden aarrearkkuna ja työkaluna, joka tarjoaa välineitä ja ehdotuksia kasvavan ilmiön ymmärtämiseen ja käsittelyyn".

Lukijan ei kannata lannistua jäsentelemättä ja oikolukematta jääneestä esipuheesta: laatu paranee huomattavasti loppua kohden. Kirjan alkupuolella on muutenkin käsitelty lähinnä sattumanvaraisesti monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon tai –kirjoittajan termiä käyttääksemme – siirtolaisuuteen liittyviä aiheita. Vasta loppuosa tarjoaa jonkin verran konkreettisia ehdotuksia.

Kirjassa käytetään varsin paljon rasismi-sanaa, mutta itse väkivaltaisesta, näkyvästä tai poliittisesta rasismista kirjoittaja ei juuri puhu. Viime aikoina käytännössä aina, kun on puhuttu maahanmuuttajavastaisuudesta, on heti mainittu Perussuomalaisten nousu merkittäväksi puolueeksi. Kirjassa ei puoluetta mainita sanallakaan. Hyvä niin, sillä syyllistämällä Perussuomalaisia on päästetty aivan liian helpolla muita puolueita ja toimijoita, joilla ei ole sen suvaitsevaisempia näkemyksiä.

Kirjassa onkin keskitytty puhumaan paljon enemmän hiljaisesta rasismista. Abu-Hanna on parhaimmillaan kritisoidessaan niitä, jotka esiintyvät innokkaina maahanmuuttajien tukijoina, mutta joille maahanmuuttajat ovat vain saamattomia avuntarvitsijoita, eivät aktiivisia oman elämänsä sankareita. Kirjoittaja päättelee aikalailla oikein, että siirtolaisia pidetään joko konnina tai uhreina, ei tavallisina ihmisinä sen enempää rasistien kuin suvaitsevaistenkaan keskuudessa.

Erityisen huolestuttavana kirjoittaja pitää sitä, että maahanmuuttajia ei juuri pääse suunnittelemaan, päättämään tai toteuttamaan maahanmuuttajia koskevia asioita. Sen sijaan näistä asioista päättävät maahanmuuttajien asiantuntijoina esiintyvät valtaväestön edustajat.

Ongelma tiivistetään kirjassa hyvin havainnollisesti vertaamalla sitä siihen, millaiseksi koettaisiin tilanne, jossa muunlaiset vähemmistöt eivät itse pääsisi edustamaan itseään: "Jos homoseksuaaleja edustaisivat heterot, jotka ’tuntevat’ homojen asioita, tai naisten asioista päättäisivät miehet, jotka ovat perehtyneet feminismiin, tai vaikkapa suomenkieliset edustaisivat ruotsinkielisiä, siitä nousisi suuri meteli".

Kirjoittajan mukaan siirtolaisia estetään tulemasta osaksi suomalaista yhteiskuntaa sillä, että heidän erilaista osaamistaan ei arvosteta, vaan heitä pidetään suomalaisilla mittareilla epäpätevinä. Kirjoittaja katsoo, että osaaminen pitää määritellä uudelleen. Muuten osaamisensa muualla tai muuten hankkineet eivät pääse mukaan työelämään eivätkä muutenkaan osaksi yhteiskuntaa. Osaamisen uudelleenmäärittelyä kaipaa kirjoittajan mukaan myös yhteiskunnallinen murros. Hän vertaa tilannetta siihen, miten esimerkiksi naisia saatiin mukaan työelämään alkamalla arvostaa monipuolisesti osaamista.