Tämä kolumni on julkaistu alun perin Ydin-lehden numerossa 4/12. Tilaa lehti täältä.

Normaali arkiaamu. Herätys kello 6.30, aamutoimet kotona ja sitten matkaan: yksi lapsi päiväkotiin ja kaksi lasta kouluun. Ensin on toisen lapsen arviointikeskustelu ja sieltä töihin. Mies jää vielä kotiin, mutta on menossa tapaamiseen kello 12.00, jossa pohditaan musliminuorten tulevaisuutta.

Normaalin työpäivän jälkeen haetaan lapset päiväkodista ja koulusta, seuraavana etappina tyttöjen ja äidin taekwondotreenit ja sen jälkeen pojan treenit. Kello onkin jo melkein puoli yhdeksän ennen kuin pääsemme kotiin. Teen nopeasti lapsille jotain syötävää, sitten saunaan ja nukkumaan.

Jokainen päivä on erilainen, mutta yleensä perheemme arki koostuu työstä, harrastuksista sekä yhdistyksissä tehtävästä vapaaehtoistyöstä. Joskus huomaan, että minun odotetaan olevan aivan muuta kuin mitä olen. Yksinkertaiset asiat, kuten työssäkäynti, ei kaikkien ajatuksissa kuulu musliminaisille. Joskus myös tuntuu, että monet ajattelevat aivojen puuttuvan huivin alta. Yleensä asioita ei sanota suoraan, mutta sanojen merkitys kertoo kaiken.

* * *

Miksi näin ajatellaan? Monien mielissä uskovainen musliminainen on kotona hellan ja nyrkin välissä ilman päätäntävaltaa omasta elämästään. Miten sitten yhteiskunta suhtautuu muslimeihin? Yleensä hyvin, kunhan uskonnollisuus ei näy henkilön elämässä. Uskonnollisuus koetaan jotenkin hyökkäävänä yhteiskuntaa tai jopa yksittäistä henkilöä kohtaan. Varsinkin, kun uskonto on ”väärä”.

Henkilökohtaisesti olen kokenut joskus jopa ahdistavana, kun joudun selittelemään omaa olomuotoani tai tekemisiäni, etenkin poliittisissa tai järjestöpiireissä. Useimmin kysytty kysymys koskee huiviani: miksi pidän sitä? Kun vastaan, että se kuuluu uskontooni, alkaa uusi kyselytulva. Vastaus ei ole riittävä.

Usein minulle selitetään, kuinka joku toinen, joka on myös muslimi, ei käytä huivia. Miksi sinun pitää sitä käyttää? Eikö se toinen nainen ole muslimi? Ja eikö olisi parempi, kun kerran Suomessa ollaan, ettet sinäkään käyttäisi huivia, varmaan olisi helpompaa. Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että Suomessa uskonto on yleisesti yksityisasia. Tuskin monelta kristityltä kysytään ristin käyttämisestä tai rukoilemisesta, koska ei haluta tunkeutua toisen yksityisalueelle. Mutta muslimeilta näitä kysymyksiä voi kyllä kysyä vapaastikin.

En tiedä, mutta osittain tämä johtuu ehkä siitä, että muslimit ovat tuoneet uskonnon julkiseksi asiaksi näkymällä arjessa uskovaisina. Entä sitten poliittisena vaikuttajana toimiminen huivipäisenä musliminaisena? Siinä koen ehkä suurimman haasteen. Tänä päivänä politiikkaan halutaan mukaan nuoria ja maahanmuuttajia, hinnalla millä hyvänsä. Aina ei ole tärkeää, edustaako henkilön poliittinen kanta juuri sitä puoluetta, missä toimii. Tärkeämpää ovat maahanmuuttajuus ja nuoruus.

* * *

Itse en ole maahanmuuttaja, vaan kantasuomalainen musliminainen. Jotenkin tuntuu, että en oikein löydä minulle sopivaa kategoriaa politiikan kiintiöistä. Olen kyllä nainen, mutta en sopivanlainen, on mulla huivi päässä, muttei aivot jäässä. Valitettavasti moni ajattelee minua edelleen naisena, joka on alistunut miehen tahtoon. En mitenkään voi olla sopiva naisasianaiseksi.

Uskonnollinen taustani saa taas monet ajattelemaan, että en mitenkään voi ajaa normaaleja asioita, vaan pyrin tuomaan sharian, islamilaisen lain Suomeen. Entä muslimimiehet: oletetut vaimon alistajat, hakkaajat ja terroristit? Yritä siinä kotoutua, kun sitä ei edes odoteta. Paitsi, jos maallistut, piilotat uskosi ja elät suomalaisen miehen elämää − mitä vähemmän uskovainen, sen parempi muslimi.

Suurimmalle osalle muslimeita tärkeintä on mahdollisuus oman uskonnon harjoittamiseen siinä muodossa, kun he itse kokevat tärkeäksi. Tärkeintä etenkin nuorille ja lapsille on tuntea kuuluvansa tähän yhteiskuntaan täysipainoisina jäseninä ja oman uskonnollisen identiteettinsä säilyttäen.

Tässä on haastetta kaikille muslimiperheille kasvattaa hyvän itsetunnon omaavia lapsia, jotka myös pystyvät toimimaan yhteiskunnassa rakentavasti ja tuottavasti.

Siihen tarvitaan myös kantaväestön ennakkoluulottomuutta ja erilaisten tapojen ja uskontojen hyväksymistä tasaveroisina. Perheenä toivomme, että Suomessa pystytään todelliseen ja positiiviseen vuoropuheluun erilaisten ihmisten kesken.