Mitä yhteistä on akhalla, lahulla, diizillä, shekkolla, sereerellä ja pulaarilla? Kaikki ovat vähemmistökieliä, joita lapset puhuvat äidinkielenään, mutta joille ei ole sijaa virallisissa opetusjärjestelmissä.

Suomessa oman äidinkielen käyttö avasi kansakoululaitoksen myötä 1800-luvun loppupuolella koulun ovet kaikelle kansalle, ja sen satoa niitetään yhä. Pisa-tutkimusten mallimaassa ei aina tule ajatelleeksi, että oppimiseen vaikuttavista tekijöistä yksi suurimmista on opetuskieli. Miljoonat lapset joutuvat opettelemaan luku- ja kirjoitustaitoa oman äidinkielensä sijaan maan valtakielellä. Opintie vieraalla kielellä on usein kivinen, ellei mahdoton, kulkea. Lukutaidottomuudesta alkava köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle.

Äidinkieli turvaa ajattelun

"Äidinkielen merkitys ajattelulle ja oppimistuloksille on ratkaiseva. Jos haluamme, että lapsistamme kasvaa ehjiä, aktiivisia ja koulutettuja kansalaisia, äidinkielistä opetusta ei voi sivuuttaa", sanoo ICC-järjestön koulutushankkeen johtaja Yek Pich. Äidinkielisen opetuksen kehittämistyötä tekevä ICC (International Cooperation Cambodia) on Suomen Lähetysseuran kumppani Kambodzhassa.

Lapset, jotka käyvät koulua omalla kielellään, saavat parempia oppimistuloksia ja pärjäävät myöhemmissäkin opinnoissaan paremmin kuin vieraalla kielellä koulunsa aloittaneet. Jos uudelle tiedolle ei ole äidinkielistä termistöä, tiede, teknologia ja analyyttinen ajattelu saattavat jäädä pienen eliitin monopoliksi. Kieli on myös kulttuurin ja oman identiteetin perusta.

Lähetysseura tukee äidinkielistä opetusta ja sen kehittämistä Suomen virallisin kehitysyhteistyövaroin Etiopiassa, Senegalissa, Kambodzhassa, Laosissa, Vietnamissa ja Nepalissa. Tavoite on kaikkialla sama: saada oikeus äidinkieliseen opetukseen toteutumaan.

Kansainväliset sopimukset eivät riitä

Oikeus omaan kieleen on useisiin YK:n kansainvälisiin sopimuksiin kirjattu ihmisoikeus. Esimerkiksi julistus alkuperäiskansojen oikeuksista ja lapsen oikeuksien sopimus takaavat kaikille oikeuden harjoittaa omaa kulttuuriaan ja saada koulutusta omalla äidinkielellään ilman syrjintää.

Jotkut hallitukset ovat kuitenkin pyrkineet rajoittamaan vähemmistökielisten väestöryhmien oikeutta käyttää omaa kieltään. Taustalla on useimmiten halu sulauttaa vähemmistö valtaväestöön.

"Kielivähemmistön tulee saada alusta asti tasavertaiset lähtökohdat lukutaitoon ja koulutukseen, jotta he pystyvät tulevaisuudessa osallistumaan omaan ryhmäänsä vaikuttavaan päätöksentekoon. On aivan keskeistä osoittaa päättäjille, että on kaikkien etu saada lapset pysymään koulussa. Äidinkielinen opetus hyödyttää koko yhteiskunnan kehitystä", Pich sanoo.

Äidinkielisen opetuksen merkitystä oppimistuloksiin ei ole aina ymmärretty, eikä vähemmistöryhmien heikon koulumenestyksen syitä pohdittu. Nykyään järjestöjen ajamat kielioikeudet ovat jo tutumpia päättäjille, ja useat hallitukset suhtautuvat kielivähemmistöjen omankieliseen opetukseen myötämielisesti. Ruohonjuuritasolla tilanne voi kuitenkin olla toinen.

"Monet pienet yhteisöt haluavat oppia valtakielellä, koska sitä pidetään statuksen ja myöhemmän työllistymisen kannalta olennaisena – omaa kulttuuria ei arvosteta. Vaikka koulunkäynti jollain muulla kuin omalla äidinkielellä vaatii veronsa, ihmiset eivät ymmärrä huonon koulumenestyksen ja opetuskielen yhteyttä. Työ alkaakin usein siitä, että pyrimme saamaan yhteisöt itse ymmärtämään vähemmistökielensä arvon ja merkityksen", Pich toteaa.

Käytännössä äidinkielinen opetus tarkoittaa usein sitä, että lapset saavat kyläkouluissa kaksikielistä opetusta: esiopetus annetaan äidinkielellä ja valtakieliseen opetukseen siirrytään pikkuhiljaa. Järjestöjen mukaan lasten olisi saatava käydä vähintään koko peruskoulu omalla äidinkielellä. Tällöin valtakieli seuraisi mukana ns. toisena kielenä. Opettajien tulee osata molempia kieliä, joten kaksikielisten opettajien kouluttaminen on edellytys menestyksekkäille opetusohjelmille.

Kohti kansallista opetusohjelmaa

Vähemmistökielet eri puolilla Afrikkaa ottavat hiljalleen ensiaskeliaan kohti kansallisia opetusohjelmia. Senegalin Mbourissa alueen koulutoimi suositti loppuvuodesta tehdyssä arvioinnissaan, että Senegalin luterilaisen kirkon tukemaa vähemmistökielistä opetusta tehtäisiin tiiviimmässä yhteistyössä valtion opetusviranomaisten kanssa. Tätä voidaan pitää äidinkielisen opetuksen työvoittona ja askeleena kohti virallista opetusohjelmaa.

Kirkko on antanut 4-6 -vuotiaille esiopetusta sereeren, wolofin ja pulaarin kielellä ja aikuisten lukutaito-opetusta sereeren ja pulaarin kielellä. Samalla on tuotettu oppimateriaaleja, runoja ja sanakirjoja – lapset ovat jopa saaneet lukea Ali Baban ja 40 rosvon seikkailuja omalla kielellään sereereksi.

Edistystä on tapahtunut myös Etiopiassa. Esimerkiksi Bench-Majin läänissä on kuusi paikalliskieltä: bench, me'en, diizi, suri, shekko ja baale. Mikään ei toistaiseksi ole käytössä opetuskielenä, mutta paikallinen lääninhallinto on päättänyt kehittää kaikkia niin, että niitä voidaan tulevaisuudessa käyttää perusopetuksessa.

"Tällä hetkellä viilaamme jo niin sanotusti pilkkuja; viimeistelemme kielten oikeinkirjoitusjärjestelmiä ja valmistamme paikalliskulttuureihin sopivia opetussuunnitelmia ja -materiaaleja", SIL-Ethiopia -järjestön projektivastaaja Terfasa Endalew kertoo. SIL kouluttaa opettajia ja testaa uusia opetusmateriaaleja.

Eroja mantereiden välillä

Latinalainen Amerikka on edistyksellisempi kuin monet Euroopan maat alkuperäiskansojensa ja muiden etnisten vähemmistöjensä kielten tunnustamisessa ja niiden käytössä koulujen opetuskielenä.  Aasiassa vähemmistökielten aseman parantaminen on haastavaa, sillä jo pelkästään Nepalissa puhutaan yli 70 kieltä. Koulukieliä on yksi, nepali.

Vietnamissa etnisillä vähemmistöillä on perustuslain mukaan oikeus käyttää omaa kieltään, mutta käytännössä vain osalle kielistä on virallinen kirjoitusjärjestelmä ja niissäkin lukumateriaalia on saatavilla vain vähän. Vaikka vietnamilaislapsista suurin osa käy peruskoulun loppuun, etnisten vähemmistöjen keskuudessa lukutaito ja koulunkäynti ovat edelleen suuri haaste, ja vain noin kymmenen prosenttia osaa lukea.

Kambodzhassa äidinkielisellä opetuksella on periaatteessa valtion tuki: alkuperäiskansojen lasten pitäisi käydä koulua vähintään yhdeksän vuotta ja omakielistä opetusta lasten tulisi saada neljä vuotta.  Opetusta annetaan kylissä tampuanin, braon, kavetin, krungin ja bunongin kielillä, ja lasten koulunkäynti on saanut alleen uutta tuulta, mutta äidinkieli puuttuu yhä valitettavan monesta valtion koulusta.