Intian valtamereltä puhaltava lämmin tuuli. Kaikista Afrikka-dokumenteista tutut nauravat lapset, jotka tahtovat valokuvaan. Sammakoiden kurnutus, kun kompastelen kuraisella tiellä taskulampun kanssa paikassa, jonka majoitustaso ei ollut ihan sitä, mitä odotimme. Antaumuksella laulavat ja tanssivat kyläläiset, joita myöhästymisemme ei tunnu haittaavan.

Siinä päällimmäiset mielikuvat juuri päättyneeltä Mosambikin-matkaltani. Nolottaa myöntää, mutta vaikka olen kirjoittanut monta vuotta kehityspolitiikasta, en ollut koskaan aiemmin käynyt oikeassa kehitysmaassa. Romaniaa, Moldovaa tai talouskriisin jälkeistä Kreikkaa ei oikein voi verrata oloihin, joissa 40 kilometrin automatka kestää kaksi tuntia.

Pääsin matkalle yhdessä 14 muun toimittajan kanssa ulkoministeriön järjestämän koulutusohjelman kautta. Tutustuin muun muassa yhteen Maputon slummeista, vierailin kaupungin kaatopaikalla, joka on satojen ihmisten työpaikka, ja kävin Zambezian maakunnassa seuraamassa, miten ihmiset opettelevat viljelemään ja lukemaan suomalaisten verorahoilla.

Mitä sitten jäi käteen? Ehkä jonkinlainen hämmennys. Kehitysmaa-asioiden monimutkaisuus oli paljastunut jo ennen reissua, mutta nyt asiat tuntuvat vieläkin vaikeammilta.

En menettänyt uskoani kehitysapuun, mutta miksi köyhyys ei ole vähentynyt Mosambikissa moneen vuoteen, vaikka maahan pumpataan valtavia määriä kehitysyhteistyörahaa? Miksi Suomi ja muut avunantajat antavat maalle suoraa budjettitukea, vaikka poliitikot ovat läpeensä korruptoituneita? Miksi luonnonvarabuumista ja talouskasvusta ei ole hyötyä tavallisille ihmisille?

Kehitysyhteistyön ansiosta slummissa asuva poika pääsee kouluun, mutta se ei muuta epäreilua maailmankauppaa eikä korjaa Mosambikin surkeaa hallintoa. Toisaalta se ei myöskään tarkoita, että kehitysapu olisi turhaa.

Ensimmäisellä kehitysmaavierailulla pitäisi kai kokea myös jonkinlainen kulttuurishokki. Pieniä sellaisia tulikin. Aluksi ihmettelin, miksi kaikki ihmiset tuntuvat kuljeksivan kadulla. Kun kurkistin Maputon Xikhelenin slummissa asuvan naisen kahden huoneen kämppään, tajusin miksi. Ei ikkunoita, ei kunnollisia huonekaluja, pelkkää roinaa ja likaisia vaatteita. Ei tuolla tee kenenkään mieli oleskella yhtään pidempään kuin on pakko.

Mocuban kaupungissa taas alakoululaiset eivät tienneet, mikä on Eurooppa tai mitä on lumi. Samaisen koulun johtaja kertoi, että lapset joutuvat joskus lähtemään pois kesken koulupäivän, koska he eivät nälän ja vatsakipujen takia pysty keskittymään opetukseen. Kun selitin maaseutuyhteisössä, että olen verkkotoimittaja, tulkki joutui selostamaan pitkät pätkät siitä, mikä on internet.

Ehkä suurin shokki on siis se valtava kuilu, joka meidän ja tavallisten ihmisten välillä oli. Kun ihmiset antoivat meille lahjaksi ruokaa, vaikka heillä itselläänkään ei ollut sitä tarpeeksi, tunsin itseni siirtomaaisännäksi. Todellista kontaktia paikallisiin oli vaikea saada. Osittain se johtui tietysti ammatistamme: kyllä suomalaisetkin ujostelevat toimittajia. Silti minulle jäi tunne, ettei meillä ole muuta yhteistä kuin se, että YK:n ihmisoikeusjulistus takaa sekä meille että mosambikilaisille samat oikeudet. Meillä ne toteutuvat, mosambikilaiset eivät aina edes niistä tiedä.

Yhdestä asiasta olen varma. Köyhyyttä ei ole olemassa sen takia, että hyvinvointivaltioiden asukkaat voisivat käydä pällistelmässä sitä ja tuntea sitten kiitollisuutta siitä, että itsellä on asiat paremmin. Köyhyyttä on olemassa sen takia, ettei sille osata tai haluta tehdä mitään.