Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Ydin-lehdessä 1/2013. Tilaa lehti täältä.

Suomen osallistuminen Nato-johtoiseen, Islannin ilmavalvontaan tähtäävään harjoitukseen on herättänyt Suomessa laajalti keskustelua puolustusvoimiemme mandaatista toimia valtion rajojen ulkopuolisissa sotilasoperaatioissa.

Samalla Islannissa tapahtuva sotilasharjoittelu on herättänyt pohtimaan laajemmin Suomen lähialueiden ja koko Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ja tulevaisuuden skenaarioita.

Islanti itsenäistyi toisen maailmansodan päättyessä, vuonna 1944. Sodan seurauksena se päätyi liittoutuneiden haltuun Saksan miehittäessä ensin Tanskan ja Norjan itselleen. Maalla ei itsenäisyytensä aikana ole ollut omaa armeijaa ja sodan jälkeisellä keskinäisellä sopimuksella Yhdysvallat sitoutui puolustamaan saarta. Keflavikissa toimikin aina vuoteen 2006 saakka Yhdysvaltain sotilastukikohta. Naton jäsen Islanti on ollut vuodesta 1949.

Kylmän sodan aikana Islanti näytteli merkittävää roolia Pohjois-Atlantin turvallisuuspoliittisella kartalla. Pohjoisista merialueiden hallinasta käytiin kahden suurvallan välillä voimakasta kamppailua ja sen seurauksena rannikkoalueita varusteltiin Islannin lisäksi myös muun muassa Skotlannissa ja Färsaarilla. On hyvin mahdollista, että kylmän sodan aikaiset seurantalaitteet ovat edelleen jonkinlaisessa käytössä.

Kylmän sodan aikainen mittava asevarustelu on historiaa eikä Pohjois-Atlantin valtioilla ole tarvetta sotilaalliseen uhitteluun. Pohjois-Euroopan turvallisuus rakentuu tiiviille poliittiselle yhteistyölle ja rakentaville kansainvälisille suhteille pikemminkin kuin sotilaspelotteen luomiselle.

Siksi Sadankomitea ehdottanut, että Islanti demilitarisoitaisiin ja julistettaisiin sotilaallisesti puolueettomaksi eli neutraaliksi alueeksi. Samalla Islanti tulisi tyhjentää kaikista sotilaista, ampumatarvikkeista, aseista ja muusta sotilaallisesta aineksesta eli tässä tapauksessa muun muassa monikansallisista sotilasharjoituksista. Asevarustelukiellon tulee luonnollisesti koskea myös ydinaseita.

Käytännössä demilitarisointi voitaisiin tehdä esimerkiksi YK:n johdolla pohjoismaiden, Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä luonnostellun sopimuksen pohjalta. Demilitarisointi saattaa kuulostaa äkkiseltään radikaalilta ratkaisulta eikä sellaisia olekaan maailmassa vielä 2000-luvulla nähty, mutta esimerkkejä löytyy myös läheltämme.

Suomen Ahvenanmaa demilitarisoitiin Kansainliiton päätöksellä ja Suomen ja Ruotsin välisellä sopimuksella. Ahvenanmaa toimii edelleen monessa mielessä esimerkkinä turvallisuuspoliittisesti neutralisoidusta alueesta. Ahvenanmaan mallia tutkitaan yhtenä toiminta- ja ratkaisuvaihtoehtona erilaisten sotilaallisten intressiristiriitojen jännittämillä alueille.

Vielä relevantimpi esimerkki demilitarisoidusta alueesta on Norjalle kuuluvat Huippuvuoret. Ne demilitarisoitiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin tarkoituksena oli kieltää laivastotukikohdat ja muiden sotilaallisten toimien harjoittaminen saarilla. Huippuvuorten sopimus on edelleen voimassa ja on osoitus siitä, kuinka myös Nato-maassa poikkeusalueet ovat mahdollisia.

Tällä hetkellä Islannilla ei ole turvallisuuttaan uhkaavia kuvia näköpiirissään ja siksi suuri osa islantilaisista suhtautuukin maassa toteutettaviin ilmapuolustusharjoituksiin penseästi. Heidän mukaansa maalla ei ole tarvetta ilmatorjunnalle. Ilmastonmuutoksen seurauksena arktisten alueiden merkitys maailmanpolitiikassa on kuitenkin jälleen korostumassa, ja siksi demilitarisoinnilla olisi tärkeä symbolinen merkitys alueen kehityksen kannalta.

Kirjoittaja on Sadankomitean puheenjohtaja.