Tämä kolumni on alun perin julkaistu Elonkehä-lehdessä.

Olen parin viime vuoden ajan yrittänyt pitää suuvärkkini kiinni, kun äärilaitoja hiponut susikeskustelu on ahdistanut. Pari kertaaa olen sanonut ääneen, mitä olen ajatellut eikä siitä ole hyvää seurannut. Että näinkin pitkän iän koulima naisihminen voikin olla niin ajattelematon lausuntojen antaja kuin olen ollut!

Jaa, että mitä olen mennyt sanomaan? Kuuntelin eräässä tilaisuudessa kauhistelua susien tultua liian lähelle asutusta, olivat peräti metsästäjien apajille tulleet. Peuran saalistaneet pellolta. Samassa tilaisuudessa erään metsästäjän vaimo kertoi miehensä olevan peurankyttäyskopilla iltaa viettämässä, oli jokunen kiintiöpeura vielä kaatamatta. Siihen piti meikäläisen mennä heittämään puoliksi leikkimielisesti, että jättäisivät nyt muutaman peuran susillekin. Ne kun eivät voi astella kyläkauppaan lihaostoksille, itse pitää sapuska metsästä saalistaa, eikä käytössä ole muita aseita kuin hampaat ja ketterät koivet.

"Viime aikoina on ollut ikäviä uutisia miehistä, jotka ovat tappaneet vaimojaan ja lapsiaan. Melkoisia petoja siis liikkuu keskuudessamme."

Ei olisi pitänyt laskea leikkiä vakavasta asiasta. Jos jonkinlaista kommenttia sain palautteena. Entäs sitten, jos sudet hyökkäävätkin ihmisen kimppuun? Tappavat koulutiellä kulkevan lapsen? Ja minäkin, sisävessaton naisen rääpäle, mitä jos pimeällä huusipolulla tulee vastaan susi silmät kiiluen? No, piti siihenkin tietysti laukaista, että sohotan taskulampulla sutta silmiin ja käsken mennä naapuriin, siellä kun on isompilihaisia naisia.

Olen usein katsellut omilla marjoihin ja sieniin kohdistuvilla metsästysretkilläni melko lähellä asutustakin olevia ns. kyttäyskoppeja. Niiden lähelle, ampumaetäisyydelle, viedään omenaa, porkkanaa, mitä kaikkea houkutinta viedäänkään. Tietysti sinne peurat sorkkansa suuntaavat tarjouksia hyödyntämään. Peurojen perässä sudet, niillehän tuollainen paikka on selvä kutsu helpon riistan luokse. Sitten kauhistellaan, kun susia tai niiden jälkiä on nähty peurojen ruokintapaikoilla. Metsästäjäthän tuolla lailla toimiessaan suorastaan järjestävät susillekin ruokintapaikkoja, helpompaa sieltä on peura kellistää kuin metsässä perässä juosten. Tietysti on pitänyt siitäkin sanainen arkku avata.

Jonkinlainen kuonokoppa pitäisi naamalleni laittaa, varmuuden vuoksi, ainakin ihmisten parissa ollessani. Kun ystävissä ja kylänmiehissä on useitakin metsästäjiä, on sopimatonta arvostella heidän suhtautumistaan susiin ja muihin metsän petoihin. Olen kahden rintaman välissä. En haluaisi loukata ketään, hyviä ihmisiä ne aseen kanssa metsissä liikkuvatkin, monet kerrat meillekin apua antaneet. Kaipa he minun parastani ajattelevat, että voisin jatkossakin metsissä ja soilla kulkea koppani kanssa, tarvitsematta jättää marjoja ja sieniä mättäille petojen pelossa. Mutta kun en osaa pelätä! En eläimiä, enemmänkin ihmisiä.

Viime aikoina on ollut ikäviä uutisia miehistä, jotka ovat tappaneet vaimojaan ja lapsiaan. Melkoisia petoja siis liikkuu keskuudessamme. En silti usko, että kaikki mieslauman jäsenet ovat vaarallisia. Mahdollisten tappajamiestenkin keskellä on vain elettävä ja uskottava, että eivät tule tuvan ovelle uhkailemaan. Tiedä sitäkään, niin vihamielisiä lausuntoja olen kuullut ja lehdistä lukenut kuumana kiehuvan susisopan yhteydessä. No, jos sanoiksi jää, niin ei siihen kuole.

Meitä ihmisiä on monenlaisia ja niin on meillä pelkojakin. Joku kammoksuu hämähäkkejä, pelkkä moisen otuksen näkeminenkin saattaa aiheuttaa primitiivisen reaktion.Tunnen myös sammakkopelkoisia, puhumattakaan hiirten ja niiden kaltaisten karvahäntien pelkääjistä. Pelkään minäkin muuatta pientä petoeläintä, noloa tunnustaa mutta minkäpä pelolle voi. En ole pelon syntymiseen tarvinnut satujen enkä kansantarinoiden lukemista, ihan omista kokemuksista on syntynsä saanut. Muutama vuosi sitten jouduin ampiaisten hyökkäyksen kohteeksi, sain kerralla liian monta paukkua. Sen jälkeen riitti yksi pisto ja seuraukset olivat pelottavat.

Nyt osaan varoa tuota vaarallista eläintä. Kun ei ampiaisista eroon pääse, niin on vaan täytynyt opetella elämään niiden seassa. Eipähän tarvitse lähteä etsimään jännitystä kotipihaa kauempaa!