Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Le Monde diplomatique -aikakauslehden numerossa 2/2013. Tilaa lehti täältä.

Kaikki tiet olivat nousseet pystyyn. Verojen nostaminen olisi lannistanut "yrittäjät". Alhaisen palkkatason maiden polkumyynniltä suojautuminen olisi rikkonut vapaakauppasopimuksia. Pienenkin rahansiirtoveron säätäminen olisi edellyttänyt useimpien maiden mukaantuloa, ja arvonlisäveron alennus olisi puolestaan vaatinut Brysselin suostumusta.

Lauantaina 16.3.2013 kaikki kuitenkin muuttui. Euroopan keskuspankki (EKP), Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), euroryhmä ja Angela Merkelin johtama Saksan liittotasavallan hallitus pakottivat Kyproksen johtajat taipumaan kaikkia pankkitalletuksia koskevaan talletusveroon. Veroasteeksi ilmoitettiin 6,75–9,90 prosenttia.

Se vastasi siis lähes tuhatkertaisesti Tobinin veroa, josta on nyt puhuttu 15 vuotta. Jos vastaavaa veroa olisi ehdottanut Venezuelan edesmennyt presidentti Hugo Chavez, se olisi oitis tuomittu vapauden kuoliniskuksi ja osoitukseksi mielivaltaisesta diktatuurista. Talletusvero todisti sen, että EU:ssakin luja tahto vie läpi harmaan kiven.

"Jokaiselle unionin kansalaiselle tulisi tästedes olla selvää, että hän voi olla finanssipolitiikan seuraava uhri, jonka työn hedelmät riistetään tilien tasapainottamiseksi."

Toimenpiteiden kohde täytyy kuitenkin valita tarkasti: veron maksajiksi eivät kelpaa velkaantuneiden pankkien osakkeenomistajat tai velkojat, vaan pankkeihin talletuksia tehneet ihmiset. Onhan paljon helpompaa ryöstää kyproslainen eläkeläinen sillä verukkeella, että hänen kauttaan päästään käsiksi veroparatiisiin paenneeseen venäläiseen mafiosoon, kuin pistää maksumieheksi saksalainen pankkiiri, kreikkalainen laivanvarustaja tai monikansallinen yhtiö, joka suojelee osinkojaan Irlannissa, Sveitsissä tai Luxemburgissa.

Liittokansleri Merkel, IMF ja EKP ovat loputtomiin toistelleet samaa mantraa: luotonantajien luottamus täytyy palauttaa, eikä julkisten menojen tai valtionvelkojen kasvuun ole varaa. Rahoitusmarkkinat voivat nimittäin romahtaa pienestäkin lipsahduksesta. On kuitenkin syytä kysyä, millaista luottamusta yhteisvaluutta ja sen pyhästi takaamat pankkitalletukset ylipäätään voivat nauttia, jos kuka tahansa eurooppalaisen pankin asiakas voi aamulla herätessään huomata osan säästöistään kadonneen.

Euroryhmän 17 valtiota ylittivät koskemattomana pidetyn rajan, ja ne tulevat ylittämään sen uudestaan. Jokaiselle unionin kansalaiselle tulisi tästedes olla selvää, että juuri hän voi olla finanssipolitiikan seuraava uhri, jonka työn hedelmät riistetään tilien tasapainottamiseksi. Niin Roomassa, Ateenassa kuin Nikosiassakin paikalliset marionetit näyttävät jo olevan valmiita toteuttamaan Brysselin, Frankfurtin tai Berliinin sanelemat toimenpiteet – siitäkin huolimatta, että he voivat menettää omien kansalaistensa luottamuksen.

Italian, Kreikan ja Kyproksen kansalaisille jäi kuitenkin Nikosian tapahtumista käteen muutakin kuin katkeruutta: he saivat vapauttavan tiedon siitä, että kaikki on mahdollista myös heille. Eräiden eurooppalaisten ministerien nolostelu voimannäyttöä seuranneina päivinä kertoi kenties siitä, että he olivat tahtomattaan pettäneet 30 vuotta julistamansa liberaalin opin, jonka mukaan hallituksen tulisi olla voimaton. Nyt kun hallitusten voimasta on saatu muistutus, on muillekin annettu oikeus voimankäyttöön. Tämä voimankäyttö ei välttämättä miellytä Saksaa, sillä sen kohteet voivat olla huomattavasti varakkaampia kuin Nikosian pientallettajat.