Artikkeli on alun perin julkaistu Suomen Lähi-idän instituutin uutiskirjeessä 3/2013.

Kaksi ja puoli vuotta on kulunut Tunisian kansannousun alkamisesta. Vanha valta on vaihtunut Tunisian lisäksi Libyassa ja Egyptissä. Bahrainin mielenosoitukset kukistettiin voimatoimin. Erityisesti Libyan esimerkki ja YK:n hyväksymä sotilaallinen väliintulo siellä rohkaisivat syyrialaisia mielenosoittajia ja oppositiotoimijoita. Libyasta ei tullut kuitenkaan Syyrian mallia, vaikka Syyrian hallinnon vastaiset oppositiot, lukuun ottamatta Syyrian sisällä toimivaa kansallisen koordinaation komiteaa, kaikin keinoin ovat yrittäneet toistaa Libyan tapahtumia sotilaallisen väliintulon toteutumiseksi. Sen sijaan Syyrian kansannousu on kääntynyt sisällissodan kautta yhä enemmän sunnien ja shiojen väliseksi konfliktiksi, joka ulottuu jo Syyrian lisäksi Libanoniin ja Irakiin. Sen taustalla on Saudi-Arabian ja Iranin välinen valtataistelu.

"Levantissa on edessä pitkä epävakauden ja eriasteisten jatkuvien konfliktien aikakausi. Syyrian sota vielä laajenee, mikäli tahtoa poliittiseen ratkaisuun ei ilmene."

Syyriasta ei voinut tulla toista Libyaa seuraavista syistä: Syyrian hallintoa vastustavat oppositiot ovat aina olleet hyvin hajanaisia, eikä mitään uskottavaa vaihtoehtoa nykyhallinnolle ole syntynyt. Syyrian öljyvarannot eivät myöskään ole läheskään yhtä houkuttelevia kuin Libyan. Syyrian ilmatorjuntakyky on paljon Libyan vastaavaa kehittyneempi, mikä vaikeuttaisi mahdollisen lentokieltoalueen perustamista, ja Syyrian maantieteellinen asema on Libyan maantieteellistä sijaintia monta kertaa strategisempi. Irakin esimerkki on myös näyttänyt ulkopuolisen väliintulon hajottavan vaikutuksen, eikä väliintulo olisi suojellut siviilejä Syyriassa. Siviilien kannalta väliintulo olisi tehnyt jo nyt valtavasta humanitaarisesta kärsimyksestä vielä paljon tuhoisamman. Syitä on varmasti muitakin, mutta yllä olevat tekijät ovat vaikuttaneet kansainvälisen yhteisön ajatteluun ja toimintaan.

Sunnien ja shiojen jakolinja ulottuu koko murroksessa olevan Levantin läpi aina Iranista Irakin ja Syyrian kautta Libanoniin. Muslimimaailman shialainen noin 10 prosentin vähemmistö kokee olevansa uhattuna. Muslimimaailman sisäisen valtataistelun olemassaoloa on säännöllisesti pyritty vähättelemään viime vuosina, mutta valtataisteluksi uusin arabiherääminen on kääntymässä. Vaikka se ei murroksen käynnistänyt tekijä ollutkaan. Muslimimaailman valtataistelu on yksi tekijä, joka erottaa Pohjois-Afrikan kansannousun läpikäyneet valtiot Levantin valtioista, erityisesti Irakista, Syyriasta ja Libanonista. Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä muutos on vielä käynnissä, mutta se on ainakin vielä paremmin hallittavissa kuin Levantissa. Pohjois-Afrikan valtioiden legitimiteettiä ei ole myöskään samalla tavalla kyseenalaistettu kuin Levantin alueen valtioiden, eikä muslimimaailman jakautuminen sunneihin ja shioihin koske samalla tavalla Pohjois-Afrikkaa kuin Levanttia. Pohjois-Afrikan arabivaltioiden jakolinjat löytyvät sekulaarimman ja islamistisemman hallinnon kannattajien väliltä.

Uskontoihin ja etnisyyteen pohjautuva samastuminen on väestön keskuudessa vahvempaa kuin valtiorajoihin perustuva samastuminen. Tästä syystä Libanonin ja Syyrian rajalla kiehuu ja kiehunta ulottuu jo Beirutiin asti. Rajalinjat halkovat samoja uskontokuntia, mikä tekee uskontokuntaisesta samastumisesta rajat ylittävää. Tämä selittää myös sen, minkä vuoksi taistelijoita ei-valtiollisiin sotilaallisiin järjestöihin riittää. Uskontokunnan pohjalta syntyvä, väestön antama oikeutus on valtio-oikeutusta merkityksellisempi. Osmani-imperiumin hajoamisen jälkeen luotu valtiojärjestelmä ei ole kyennyt synnyttämään valtioon perustuvaa kansalaisuuden tunnetta, tai se on jäänyt vajaaksi. Valtioita on pidetty pystyssä voiman avulla, olipa kyseessä mandaattivaltojen hallinto tai sen jälkeen pystytetyt autoritaariset hallintojärjestelmät. Autoritaaristen valtioiden pystyssä pysymistä tukivat kylmän sodan aikana sen suurvaltaosapuolet, ja kylmän sodan jälkeen niitä ovat tukeneet ne ulkopuoliset suurvallat, joilla on esimerkiksi öljy- ja kaasuvarantoihin liittyviä etuja puolustettavanaan alueella.

Väkisin tehdyt ja väkisin pystyssä pidetyt järjestelmät murentuvat. Uskontokuntien välisissä yhteenotoissa siviiliväestön suojelu on lähes mahdoton tehtävä. Tekijöitä on paljon, osapuolia on paljon, taisteluiden väliset linjat muuttuvat koko ajan, siviilien ja taistelijoiden välisen eron tekeminen on vaikeaa ja sitä häivytetään tarkoituksellisesti. Tämän lisäksi siviilien asuttamia alueita hyödynnetään joko puolustuksellisiin tai hyökkäyksellisiin tarkoituksiin.

Nyt käynnissä oleva Lähi-idän murros noussee tärkeimmäksi muutoksen ajanjaksoksi osmani-imperiumin kaatumisen jälkeen. Mitään nopeaa rauhanomaisempaa ratkaisua ei ole näköpiirissä. Syyrian sodan alueellistuminen vaikeuttaa entistä enemmän konfliktin ratkaisua. Erilaiset Syyrian ulkopuolelta tulevat ei-valtiolliset järjestöt sotivat Syyrian sodassa joidenkin alueen valtioiden ja jopa alueen ulkopuolisten valtioiden voimakkaalla tuella. Kansainvälisen yhteisön keinovalikoima on tehoton yhteisön hajanaisuuden vuoksi. YK:n turvallisuusneuvosto on antanut yksimielisen tuen rakentavimmille yrityksille (Annanin ja Brahimin työ), mutta samanaikaisesti yksittäisten turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden toiminta on murentanut näiden päätöslauselmien vaikuttavuutta. Joidenkin entisten mandaattivaltojen toiminta herättää ihmetystä, aivan kuin ne eivät olisi oppineet mitään omasta historiastaan Levantissa. Ei voi olla kysymättä, ovatko nämä mandaattivallat jääneet jollakin tavalla oman historiansa vangeiksi.

Levantissa on edessä pitkä epävakauden ja eriasteisten jatkuvien konfliktien aikakausi. Syyrian sota vielä laajenee, mikäli tahtoa poliittiseen ratkaisuun ei ilmene. Syyrian oppositiot eivät ole osoittaneet todellista tahtoa neuvotteluille sen jälkeen kun yhden poliittisen liittoutuman edustaja al-Khatib oli ehtinyt antaa sovinnollisempia lausuntoja alkukeväästä. Oppositiot voivat ennen pitkää joutua siihen tilanteeseen, että ne huomaavat sisällissodan voittamisen sotimalla mahdottomaksi. Kuka tahansa Syyrian sisällissodassa yliotteen ottaakin, rauhaa se ei tuo. Rauhan rakentamisen on lähdettävä liikkeelle riittävästä tilanteen vakautumisesta YK:n valvomien maan sisälle luotavien paikallisten tulitaukojen kautta, poliittisen prosessin käynnistämisestä, autoritaaristen valtarakenteiden vähittäisestä purkamisesta ja koko väestön edustuksellisuuden huomioimisesta poliittisen vallan valinnassa. Tämän kaiken käynnistyminen puolestaan edellyttää, että neuvotteluja käydään nykyisen hallinnon ja tärkeimpien oppositioryhmittymien kanssa. Yhdysvallat on nyt näyttänyt vihreää valoa aseellisen tuen antamiselle oppositiolle. Ajoitus herättää kysymyksiä. Ei ole sattuma, että päätös tehtiin sen jälkeen, kun tuki oppositiolle epäsuoralla interventiolla osoittautui tehottomaksi ja Assadin hallinto on vaihteeksi niskan päällä. Aseellinen tuki oppositiolle pitkittää sotaa, lisää humanitaarista kärsimystä, altistaa sodan entistä suuremmalle alueellistumiselle sekä vielä moninkertaistaa siviilien kärsimykset. Ennen kaikkea se murentaa kansainvälisen yhteisön rauhanponnisteluja.

Muslimiveljeskunta on Egyptissä ja Ennahdan edustamana Tunisiassa noussut kansannousujen jälkeiseksi vallanpitäjäksi. Syyrian muslimiveljeskunta on osoittamassa turhautumisen merkkejä oppositioiden hajanaisuuteen. Edellisessä Haman verilöylyyn päättyneessä sisällissodassa vastakkain olivat muslimiveljeskunta ja Assadin hallinto. Voiko Syyrian muslimiveljeskunta ottaa lähiaikoina sellaisen yliotteen muista oppositioryhmittymistä, että se voi uskottavasti edustaa Syyrian oppositiota neuvotteluissa hallinnon kanssa? Tämäkin saattaa olla yksi tie ulos kärjistyvästä ja kärsimystä lisäävästä umpikujasta.

Kirjoittaja Suomen Lähi-idän-instituutin johtaja.