Kriittinen kuluttaminen on muuttunut viimeisten 15 vuoden aikana kovan linjan aktivistien puuhastelusta keskivertoihmisenkin mielenkiinnon kohteeksi. Reilun kaupan tuotteet ovat tuttuja melkein kaikille, valtamediakin julkaisee yritysten väärinkäytöksiä tutkivan Finnwatchin raportteja ja jokainen on kuullut kaakaosta ja lapsityövoimasta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan suurin osa suomalaisista toivoo yrityksiltä vastuullisuutta.

Samaan aikaan murroksessa on käsitys, jonka mukaan kuluttaja voi äänestää lompakollaan ja muuttaa näin yritysten toimintaa eettisempään suuntaan. Takavuosien boikottikampanjat alkavat olla historiaa. Esimerkiksi Finnwatch ei pääsääntöisesti suosittele boikotteja, koska ne eivät toimi ja voivat sitä paitsi johtaa haitallisiin seurauksiin kehitysmaiden työntekijöiden kannalta.

Silti vastuu siirretään edelleen usein kuluttajalle. Lehdissä ilmestyy tämän tästä hyvää tarkoittavia kuluttajajuttuja, joissa kehotetaan "valitsemaan eettisesti valmistettuja tuotteita", aivan kuin esimerkiksi vaatekaupoissa olisi erikseen eettisten ja epäeettisten tuotteiden osasto. Bangladeshin tehdasromahduksen jälkeen mediat kyselivät taas, pitääkö kuluttajien tai yritysten boikotoida maata.

Finnwatch otti taannoin asiaan kantaa muistuttamalla, että vastuu ihmisoikeuksista on valtiolla eikä kuluttajilla. Kuluttajaboikotti ei ole oikea tapa reagoida tekstiiliteollisuuden ongelmiin, sääntely on, se sanoi.

Kuluttajana olen hiukan hämmentynyt. Järkytyin teininä Niken ja H&M:n lapsityövoiman käytöstä ja olen potenut siitä asti huonoa omaatuntoa kaikenlaisesta shoppailusta. Välttelen uusien vaatteiden ostamista viimeiseen asti. Toki olen myös riistokuluttanut, mutta toivon mukaan vähemmän kuin keskivertosuomalainen. Ainakin kännykkäni on pian saavuttanut kunnioitettavan 12 vuoden iän.

Finnwatchin mielestä kuluttajia ei saa syyllistää liikaa, mutta eikö siihen toisaalta ole syytäkin? Olemme tottuneet siihen, että meillä on jokaista kaupassakäynti-, ulkoilu-, työ- ja bilereissua varten eri vaatteet. On normaalia ostaa uudet kympin hintaiset bikinit joka kesä tai käyttää t-paitaa muutama kuukausi, minkä jälkeen se hajoaa. Kuuntelemme "kenkäasiantuntijoita", joiden mielestä ihminen tarvitsee uudet juoksulenkkarit joka vuosi ja ostamme uusia älypuhelimia ja läppäreitä sitä mukaa kuin uusia malleja ilmestyy.

Jos tarjolla on eettinen vaihtoehto, hyvä niin – jos ei, ostamme sitä, mitä on tarjolla. Ja jos omatunto kolkuttaa, voi aina ajatella työllistävänsä jonkun kehitysmaassa.

Siksi Finnwatchin suositus tuntuu oudolta. Pitääkö minun nyt ostaa lisää halparytkyjä, jotta bangladeshilaiset tekstiilityöntekijät edes säilyttäisivät työpaikkansa?

Ilmeisesti ei. Finnwatchin toiminnanjohtajan Sonja Vartialan mukaan ideana paremminkin on, että ihmiset olisivat enemmän kuin kuluttajia ja ryhtyisivät paremminkin kansalaisiksi, jotka vaativat päättäjiltä asioita passiivisen kuluttamisen tai kuluttamattomuuden sijaan. Kysymys kuuluukin, miten. Aktiiviseen kansalaisuuteen on huomattavasti pidempi matka kuin alelaarille.